Toimittaja poliitikkona 2003

Pauli Välimäki:

Toimittaja poliitikkona

Ympäristöjournalismiseminaari Tampereen yliopistolla 14.11.2003

--

1. Millainen toimittaja minusta tuli?

Aloitin tiedotusopin opinnot vuonna 1977, seuraavana vuonna minut valittiin Etsijä-lehden päätoimittajaksi. Lopetin aktiivisen opiskelun graduvaiheessa vuonna 1983, samana vuonna kun vihreät osallistuivat ensimmäisen kerran eduskuntavaaleihin. Olin yksi kolmesta ehdokkaasta Pohjois-Hämeessä.

Vuonna 1985 olin perustamassa Radio 957:aa ja tein freenä sinne uutisia, reportaaseja ja joskus myös aamujuontoja. Levyjuontajana kollegat luonnehtivat ystävällisesti minua "yhtä vauhdikkaaksi kuin Chilen diktaattori Augusto Pinochet". Niinpä otin mielelläni vastaan Ville Komsin tarjouksen ryhtyä Vihreä Lanka -lehden päätoimittajaksi vuonna 1986.

Sen jälkeen olen voinut yhdistää journalismin ja politiikan. Vihreässä langassa olin töissä vuoteen 1990, sen jälkeen olen ollut vapaa toimittaja - ja nimenomaan ympäristötoimittaja. Valmistuin maisteriksi vuonna 1991, Hemánuksen sanoin "varttuneena graduntekijänä". Graduni käsitteli - yllättävää kyllä - vihreän liikkeen ja median suhdetta. Analysoin Helsingin Sanomien tapaa käsitellä vihreiden valtakunnallisia kokouksia. Lehti tulkitsi niitä puoluekokouksina, vaikka vihreillä ei ennen vuotta 1987 ollut edes valtakunnallista järjestöä.

Teesini oli, että vihreät epäonnistuivat yrityksessään kehittää vaihtoehtoista poliittista liikemuotoa, koska media käsitteli vihreitä puolueena - tai tulkitsi vihreiden antipuoluemaista toimintaakin vain kiistelynä siitä, ollako puolue vai ei. Toki tätä kiistelyä vihreissä käytiinkin, mutta silloinkin, kun kukaan vihreiden kokouksissa ei esittänyt puolueen perustamista eikä edes koko asia ollut esillä, Helsingin Sanomat otsikoi: "Vihreät eivät tehneet päätöstä puolueesta".

Omalle poliittiselle uralleni tämä havainto oli tärkeä. Olin siihen saakka ylläpitänyt kuvitelmaa vaihtoehtoisesta puolueesta, joka olisi avoin, jäsenkirjaton, johtajaton kansanliike, eräänlainen päättymättömien ruohonjuuriprojektien prosessi, jatkuva vallankumous. Havaitsin että tällainen antipuolue ei voi olla valtaa käyttävä eduskuntapuolue. Kun vihreiden kannatus alkoi kasvaa, siihen kohdistui niin median kuin koko vallitsevan kulttuurin normipaine, konventionaalistumisen paine. Jos halusimme käyttää sitä valtaa, johon meillä oli mahdollisuus, meidän oli tehtävä yhteistyötä muiden puolueiden kanssa ja puhuttava samaa kieltä niiden kanssa - eikä vain niiden, vaan myös kulttuurisen enemmistön kanssa. Vaihtoehtoisuus oli käännettävä valtavirran kielelle.

Minusta tuli journalistina tällainen poliittinen kielenkääntäjä. Olen tehnyt henkilökohtaisesta poliittista - ja vastakulttuurista valtakulttuuria. (Sivumennen sanoen: kun opiskelin Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksella 1970-luvun lopulla, kaikki tiedotusopin opiskelijat halusivat kulttuuritoimittajaksi. Minäkin. Siksi otin sivuaineekseni kotimaisen kirjallisuuden. Ikävä kyllä mikään lehti ei palkannut kirjallisuustoimittajia, joten sivuaineesta ei ole ollut minulle juurikaan ammatillista hyötyä. Ympäristöpolitiikkaa ei voinut siihen aikaan opiskella lainkaan, muista ekologisista aineista puhumattakaan. Ainut siihen viittaava kurssi oli biologi ja tietokirjailija, sittemmin myös demarikaupunginvaltuutettu Matti Leinosen yleisopintokurssi "Ihminen ja luonto" - huom! nimenomaan tässä järjestyksessä.)

Niin - "henkilökohtainen on poliittista". Se oli feministinen iskulause. Toinen 1980-luvun vaihtoehtoliikkeiden tunnuslause oli "ajattele globaalisti, toimi paikallisesti". (Käsite "globaali" nousi siis vaihtoehtoliikkeistä, kymmenen vuotta myöhemmin kaikki puhuivat globalisaatiosta.) Tämä oli myös kapinaa porvarillista elämäntapaa vastaan, jossa työ ja arki ovat eri elämän sfäärejä. Vaihtoehtoisessa elämäntavassa kaikki liittyi kaikkeen, ja omilla valinnoilla loimme todellisuutta. Muistan miten innoissani olin Koijärvi-liikkeestä vuonna 1979 ja Komposti-lehdestä, jota helsinkiläiset vaihtoehtoaktivistit Pekka Haaviston johdolla tekivät. Molemmat edustivat uutta poliittista kulttuuria, jossa kyseenalaistettiin valtakulttuurin arvot ja myös puhetapa. Joku voisi tehdä gradun Kompostin ja myöhemmin perustetun Uuden ajan aura -lehden kielestä, se rikkoi jo puhetavan tasolla vallitsevaa kulttuurista merkitysmaailmaa ja loi uutta. Tähän tutkimukseen voisi toki liittää jatkotutkimuksen siitä, miten Vihreä lanka -lehti alkoi Pauli Välimäen päätoimittajakaudella 1990-luvun alussa kielenkäytöltään normalisoitua.

Mutta tein siis henkilökohtaisesta poliittista. 1980-luvulla olin perustamassa paitsi Vihreitä, myös ruokapiiriä Tampereelle. 90-luvun alussa olin järjestämässä vastuullisen kuluttajan kuukautta Suomeen. Sittemmin kirjoitimme "Hullut päivät" -kolumnia vaimoni Irene Roivaisen kanssa Vihreään lankaan. Tein kirkolle vastuuviikon teemakirjoja ekokulutuksesta, se oli alansa ensimmäinen kirja suomen kielellä. Vuonna 1996 rakensimme ekotalon ja kirjoitin siitä Omakotirakentajan päiväkirja -kolumnisarjan Helsingin Sanomiin. Jatkoin tyylilajia "Toinen luonto "-kolumneissa.

Ajan muutosta kuvaavat kirjojeni nimet. Vuonna 1984 julkaisin kirjan "Vaihtoehtoinen elämäntapa". Vuonna 1993 julkaisin kirjan "Eko-ostajan opas". Kymmenessä vuodessa vaihtoehtoinen elämäntapa oli muuttunut osaksi valtakulttuuria. Samalla se oli muuttanut muotoaan, se ei enää ollut kokonaisvaltaista omaehtoista vaihtoehtokulttuuria, vaan yksi kuluttamisen alalaji.

Sekä ympäristökysymys että ekokulutus löivät kuitenkin 1990-luvulla itsensä läpi. Niistä tuli etusivun uutisia, osa poliittista esityslistaa. Se oli toimittajana minun pelastukseni. Siihen olin pyrkinyt nostamalla esiin sellaisia teemoja, joiden kuvittelin olevan marginaalin ja valtakulttuurin vedenjakajalla, esimerkkeinä vaikkapa luomutuotteet, kierrätys ja ympäristömerkit. Kaikki ovat nousseet marginaaliryhmien teemoista valtajulkisuuden teemoiksi. Ja työllistäneet meikäläisen kymmenen vuoden ajaksi.

Olen aina paininut sen kysymyksen kanssa, olenko isona toimittaja vai poliitikko. En ole koskaan ollut ammattipoliitikko, sen sijaan politiikka on paitsi muovannut journalistista uraani ympäristötoimittajan suuntaan, myös haitannut uraani - en ole löytänyt koskaan paikkaani vakitoimittajana mistään valtamediasta. Olen joutunut luomaan oman tieni.

En uskalla suositella kenellekään tällaista toimittajanuraa. Se on journalistisesti aika riskaabelia puuhaa. Olen huomannut, että ympäristöjournalismissa eletään nousu- ja laskusuhdanteita. Kuvittelin joskus 1990-luvun alussa, että kun kestävän kehityksen aate nousi Rion kokouksen jälkeen kohinalla, sanomalehdet ja yleisradio perustaisivat ympäristötoimittajien vakansseja. Eipä niitä juuri perustettu, mutta onneksi sentään ympäristöohjelmia ja -sivuja tuli, joihin ostettiin freejuttuja. Tänään moni näistä foorumeista on lakkautettu, esimerkiksi Yleisradio lopetti tämän vuoden alussa kanavauudistuksen myötä minun ohjelmani, "Varrella virran" jota olin eri nimisenä kymmenen vuoden ajan tehnyt. Samoin television Ympäristöuutiset lopetettiin, ja Hesarin Ympäristö-sivu muuttui Tiede-sivuksi.

Tähän ympäristöjournalismin jonkinmoiseen laskukauteen olen muuten itse reagoinut kahdella tavalla: Olen siirtynyt yleisestä, suurelle yleisölle suunnatusta ympäristöjournalismista spesifiin, valikoidulle kohderyhmälle suunnattuun ympäristöjournalismiin, eli teen joillekin yrityksille ja yhteisöille aika tarkkaan suunnattuja juttuja, esimerkiksi K-kauppiaiden lehteen ympäristöpalstaa tai Wood Focus Oy:n eli puunjalostajien markkinointijärjestön nettisivuille ympäristösivuja, Kuluttajaviraston kotisivuille Eko-ostajan sivuja. Teen myös Pirkanmaan Jätehuolto Oy:lle asiakaslehteä, Tampereen ympäristötietokeskuksen jäsenlehteä ja olen tehnyt seurakunnille suunnatun Kirkon ympäristödiplomin käsikirjan, eli vapaaehtoisen ympäristöjärjestelmän kriteeristön.

Roolini on muuttunut, en ole enää poliittinen kielenkääntäjä, joka tulkkaa kansalaisliikkeiden ja ympäristöideologien aatteita suurelle yleisölle, vaan pikemminkin tulkkaan ympäristöasiantuntijoiden ja -viranomaisten näkemyksiä pienille eri alojen ammattilaisista koostuville yleisöille.

Tämä edellyttää tietysti minulta uudenlaista osaamista ja muuntautumista. En ole enää julistava journalisti, vaan työskentelyyni on tullut entistä tiukemmin professionaalisia vaatimuksia, faktuaalisuutta, mutta myös tilaustyön piirteitä. Se on tuntunut itse asiassa hyvältä, monessakin mielessä: jutuista saa kunnon korvauksen, niissä on usein kovaa asiaa, niitä lukevat ihmiset, jotka eivät muutoin ympäristöjuttuja lue ja vaikka kirjoitan niitä palkkatyönä, voin silti allekirjoittaa kaiken minkä kirjoitan. Olen yhä maailmanparantaja-toimittaja.

2. Millainen poliitikko minusta tuli?

Yhteiskunnallinen aktivisti, eli poliitikko, minusta tuli jo 15-vuotiaana. Silloin perustin Sadankomitean kotipaikkakunnalleni ja jaoin kutsuntoihin meneville nuorille aseistakieltäytymislappuja. Lukiossa pyrin kouluneuvostoon ja pääsinkin koulun suurimmalla äänimäärällä. Ne olivat elämäni ensimmäiset vaalit ja paras äänestystulos. Vaalimenestykseni sen jälkeen on ollut vain alamäkeä.

Nuorena miehenä olin punainen. Vielä 1970-luvun lopulla opiskeluaikana tein Agitaattori-nimistä Tampereen Opiskelevien Sosialistien lehteä linja-autoaseman kellarissa vanhalla käsin veivattavalla monistuskoneella. Haluan tarkentaa, että Agitaattori oli ns. kansandemokraattien, eli ns. enemmistöläisten eli ns. revisionistien eli ns. aleniuslaisten ja eurokommunistien eli ns. punapaitojen lehti. Se ei siis ollut ns. taistolaisten, eli ns. änkyröiden eli ns. sarvikuonojen eli ns. luokkakantaisten eli ns. marxilais-leniniläisten ryhmien eli ns. sinipaitojen lehti. Aki Kaurismäki oli muuten kurssitoverini, samoin telkkarista tuttu Taina West ja täällä tiedotusopin laitoksella vaikuttava Ari Heinonen. Kaikki olimme siihen aikaan radikaaleja, mikä tarkoitti sitä, että opiskelimme kohtuullisesti, mutta osallistuimme kohtuuttomasti.

Vasemmistolaisuuteni hiipui nopeasti 1970-luvun lopulla. Työskentelin SKDL:n maakuntalehdissä, Hämeen Yhteistyössä ja Kansan Äänessä, kumpaakaan lehteä ei enää ole, eikä koko puoluetta. Ennätin sentään erota siitä ennen kuin se lakkautettiin. Innostuin vuonna 1979 Koijärvi-liikkeestä. Olin silloin Kansan Äänessä Vaasassa töissä. Koin että väkivallaton suora toiminta luonnon puolesta oli sitä jotain, mitä vasemmistolaiset järjestöt eivät kyenneet tarjoamaan, olihan niiden jäsenten keski-ikäkin jo yli 60 vuotta.

Kun palasin Tampereelle, puhkuin intoa vaihtoehtoliikkeiden suoran toiminnan hengessä. Kohteeksi löytyi kauppahallin virastotalo, joka uhattiin purkaa kesällä 1981. Siellä oli Tampereen ympäristöryhmän, Sadankomitean, Naisunionin ja Amnestyn yhteinen toimisto. Siinäpä olikin ydinryhmä, joka valtasi talon eräänä kesäpäivänä 1981. Olin silloin kesätoimittajana Hämeen Yhteistyössä ja tiesin valtauksesta etukäteen. Ilmoitin päätoimittajalle, että nyt on etusivun juttu tiedossa ja lupasin että juttu tulee ajoissa, vaikka itse saatankin joutua putkaan. Osallistuin valtaukseen ja huusin megafonilla kadulle: Tämä talo on vallattu! Poistumme vasta kun talo on suojeltu! No, poistuimme jo parin tunnin kuluttua, sillä poliisi sai pattereihin lukitut kettingit nopeasti katkaistua. Meidät vietiin poliisilaitokselle kuulusteluihin, mutta pääsin vapaaksi juuri sopivasti jotta ehdin kirjoittaa etusivun jutun valmiiksi ennen lehden deadlinea.

Valtaus oli lyhyt, mutta sai paljon julkisuutta ja aiheutti koko kesän kestäneet kansanliikkeen virastotalon suojelemiseksi. Lopulta kaupunki ja talon omistaja Osuuspankki päättivät, että talo kunnostetaan ainakin 10 vuodeksi. Siellä se seisoo vieläkin ja myöhemmin minulla oli joitain vuosia jopa työhuone samassa huoneessa, jonka olimme vallanneet.

Tästä alkoi vihreä poliittinen urani. Se ei aluksi suuntautunut vaaleihin ja parlamentaariseen tai kunnallispoliittiseen toimintaan, vaan vihreän liikkeen synnyttämiseen. Koko 1980-luvun heiluin mukana vihreän liikkeen ja puolueen aika erikoisissa synnytystuskissa. Siinä oli jälkeenpäin ajatellen kysymys valtataistelusta, jossa oli kolme ryhmittymää: ensimmäiset olisivat halunneet kehittää liikettä järjestäytymättömänä vaihtoehtoliikkeenä, toiset olisivat halunneet tehdä siitä ympäristöpuolueen ja kolmannet vaihtoehtoista yhteiskuntapolitiikkaa edustavan vihreän puolueen. Onneksi kolmas tie voitti pitkällisen ja monia aktivisteja uuvuttaneen valtakamppailun.

Vasta vuonna 1992 lähdin mukaan kunnallispolitiikkaan, kaupunginvaltuuston ja -hallituksen varajäseneksi. Varsinaiseksi jäseneksi molempiin elimiin pääsin vasta vuonna 1998. Vuodesta 1999 olen ollut vihreän valtuustoryhmän puheenjohtaja Tampereella. Tässä asemassa olen joutunut omaksumaan yleispoliitikon roolin, yhä vähemmän ehdin paneutua ympäristökysymyksiin, ikävä kyllä. Mutta edelleen ne ovat lempiaiheitani. Seuraavassa kuvaan pari esimerkkiä tamperelaisista ympäristökiistoista ja niiden saamasta julkisuudesta.

3. Ympäristökiistat ja julkisuus Tampereella

Koskenniskan silta ja Särkijärven silta ovat kaksi viime vuosien siltakiistaa Tampereella. Niissä on monia yhteisiä piirteitä, mutta myös eräitä erottavia tekijöitä. Julkisuus ja kansalaisliikkeet ovat olleet tärkeitä toimijoita molemmissa.

Yhteisiä piirteitä:

1. Vuosia kestänyt kiistely.

Koskenniskan sillasta väännettiin kättä jo vuonna 1995 Finlaysonin ja Tampellan kaavoja tehtäessä. Silloin siltavaraus hyväksyttiin valtuustossa, vaikka ympäristöjärjestöt sitä vastustivat. Poliitikot tekivät kuitenkin kompromissin: koska Finlaysonin ja Tampellan kaavoista saatiin hyvä ratkaisu, jossa suurin osa vanhasta rakennuskannasta suojeltiin, ei sillasta enää haluttu riidellä, varsinkaan kun sillan toteuttaminen siirrettiin hamaan tulevaisuuteen. Sillan rakentaminen tuli ajankohtaiseksi 2000-luvun alussa, kun Tampellan alue alkoi valmistua.

Vuoresta on kaavoitettu vuodesta 1998. Osayleiskaavan laatiminen on ollut monivaiheinen prosessi, jossa on ollut julkisuuden kannalta hektisiä hetkiä ja hiljaisia suvantovaiheita. Tämä prosessien pitkäikäisyys luo niihin omat vaikeutensa: päätöksenteko hajaantuu lukuisiksi osapäätöksiksi ja ihmisten mielenkiintoa on vaikea ylläpitää ja myös päättäjien keskuudessa esiintyy rintamaväsymystä, ellei peräti -karkuruutta. Toisaalta aika on joskus vastarinnan ystävä, vaalit voivat muuttaa enemmistöjä ja aika saattaa laittaa suunnitelmat kokonaan uusiksi.

2. Kansanliikkeen aktiivisuus.

Molemmissa siltakiistoissa kansanliike on noussut avainrooliin julkisen keskustelun käynnistäjänä ja ylläpitäjänä. Kansalaiset ovat haastaneet sekä kaavoitusvirkamiehet että poliitikot julkiseen keskusteluun.

Kansanliikkeiden toimintatavoissa on ollut myös yhteisiä piirteitä. Kummassakin kiistassa kansanliikkeet ovat keränneet adresseja: Koskenniskalla kansanäänestyksen puolesta, Vuoreksessa siltahanketta vastaan. On tehty vaihtoehtoisia suunnitelmia ja järjestetty erilaisia tilaisuuksia. Toiminnassa on ollut mukana erilaisia asukas-, ympäristö-, kulttuuri- yms. järjestöjä. Valtuutettuja ja poliitikkoja on ollut mukana kaikista puolueista. Myös viralliset valitukset kaava- ja lupaprosessin eri vaiheissa ovat kuuluneet kuvaan.

3. Median näkyvä rooli.

Molemmat siltakiistat ovat saaneet paljon julkisuutta. Ne ovat olleet kestoaiheita Tampereella jo vuosia. Aamulehti on antanut palstatilaa niin yleisönosastossa kuin tekemällä isoja artikkeleita ja uutisjuttuja prosessien eri käänteistä.

Mielenkiintoista on pohtia, onko Aamulehdellä ollut joitain intressejä näissä kiistoissa. Onko se asettunut jommallekummalle puolelle kiistoissa?

Mielestäni näin ei voi sanoa. Katson, että Aamulehti toimii journalistisin kriteerein, se haluaa nostaa esiin aiheita, joista kaupunkilaiset ovat kiinnostuneita ja jotka herättävät keskustelua. Näen että pelkästään nykyaikaisin journalistisin kriteerein saadaan siltakiistoista isoja otsikoita. Toista oli ennen, silloin kun Aamulehti oli kokoomuksen äänenkannattaja. Silloin uutisjournalismiakin määritti tendenssi kirjoittaa niin kuin aseveliakselille hyvältä näytti.

Ehkä moni kaupungin johtava virkamies ja poliitikko toivoo, että tämä aika tulisi takaisin. Kaupungintalolla ajatellaan aika yleisesti, että Aamulehti haluaa nykyään arvostella kaupungin hankkeita ja lehti tekee isoja otsikoita asioista, jotka eivät sitä edellytä. Usein Aamulehti lisäksi kirjoittaa asioista etukäteen, ennen kuin päätöksiä on tehty. Lisäksi valkoisen talon silmät löytävät Aamulehden jutuista luvattoman paljon asiavirheitä ja vääriä johtopäätöksiä. Aamulehden kaupunkitoimituksessa on asiantuntemattomia toimittajia, kuuluu tuomio.

Olen eri mieltä. Toki asiavirheitä sattuu, mutta se ei ole olennaista. Olennaista on se, että Aamulehti on omaksunut keskustelevan ja jopa haastavan journalistisen otteen. Lehti pyrkii olemaan keskusteluareena, johon kootaan erilaisia osapuolia, jotta argumentit kohtaavat. Parhaimmillaan Aamulehti on siis kaupunkipolitiikan Agora.

Aamulehden toiminnalle kaavoituskiistojen keskustelufoorumina voi löytää ikään kuin sosiaalisen tilauksen: lainsäädäntö edellyttää nykyään vuorovaikutteista kaavoitusta ja kuntalaisten laajaa osallistumista kaavojen valmisteluun. Kunnat ovat hoitaneet tilanteen lähinnä järjestämällä entistä useampia asukastilaisuuksia. Ne eivät riitä, sen tunnustavat kaikki osapuolet. Kuntien edustajat koetaan tällaisissa tilaisuuksissa usein puolueellisiksi osapuoliksi ja kiistanalaisissa tilanteissa tunnelma on kireä. Asukkaat kokevat, että heitä on kuunneltu, mutta ei aidosti kuultu. Tässä tilanteessa tarvittaisiin ikään kuin ulkopuolista konsulttia tai tulkkia, joka tulkkaisi kaavoittajan sanoman kuntalaisille ja päinvastoin. Useinhan kyse on myös kaavoituskielen koukeroisuudesta ja vaikeudesta kääntää kuntalaisten mielipide kaavoituskielelle. Tätä tulkin työtä tavallaan Aamulehti tekee - tulevaisuudessa siihen muuten varmaan palkataan Vuorovaikutteinen kaavoitus Oy:n konsultteja.

Tiedän että Aamulehdellä on myös omia intressejä journalistisille valinnoilleen: esimerkiksi Vuoreksen esille nostaminen palveli myös sitä, että Aamulehden levikki oli laskenut huolestuttavasti Hervannassa. Kansalaiskeskustelun virittäminen ja paikallisten asioiden näkyvä esillä pitäminen olivat keinoja herättää uutta kiinnostusta lehteä kohtaan. Ilmeisesti siinä on jossain määrin onnistuttu.

Yllättäen tänä syksynä myös poliittinen intressi on herännyt henkiin. Syksyn budjettikeskustelussa Aamulehti omaksui selkeän porvarillisen linjan. Lehti nosti niin uutis- kuin mielipidepalstoille näkyvästi veronkorotuksen vastustajien näkökulmia. Tämä vaikutti ohjelmalliselta, ja se loppui samana päivänä kun kokoomuksen valtuustoryhmä päätti sittenkin asettua 18 prosentin taakse. Toki tämänkin prosessin voi selittää samalla tavoin kuin siltajournalismin: kyse on kaupungin haastamisesta tai kritisoimisesta, kansalaiskeskustelun tietoisesta herättämisestä ja Torin luomisesta keskustelulle. Tällä kertaa tori oli kovin läpinäkyvä, vaikka ei kovin avoin.

Siltakiistojen erilaisia piirteitä:

1. Kaavalliset erot.

Koskenniskansillalle on asemakaavoissa paikka ja kaavat hyväksyttiin yksimielisesti. Tietoisuus ja vastustus on kasvanut sen jälkeen. Vuores-kiista alkoi jo ennen kuin kaavoitus pääsi virallisesti alkuun. Kumpaakaan kiistaa ei ole kuitenkaan haluttu tuoda valtuuston ratkaistavaksi, ehkä sen vuoksi, että valtuuston enemmistö on ollut hankkeita vastaan. Mm. Aamulehden kyselyissä tämä on käynyt ilmi. Koskenniskansilta tuli kuitenkin budjettineuvotteluissa 2002 esille, kun tekninen lautakunta varasi rahat sillan rakentamiseen. Vihreät onnistuivat siirtämään hanketta kaksi vuotta sillä perusteella, että asia ratkaistaan osana keskustan liikenneosayleiskaavaa. Särkijärven silta taas siirtyi valtuustolta Tampereen kaupunginhallituksen ja Lempäälän kunnanhallituksen päätettäväksi, koska näiden hallitusten muodostamalle yhteiselimelle siirrettiin päätösvalta Vuoreksen osayleiskaavaan. Eli pienempi porukka sai vallan päättää, ja täällä siltahanke meni läpi äänin 12-9, eli kahden äänen enemmistöllä.

2. Argumenttien erot.

Molempia siltoja perusteltiin tietysti liikenteen tarpeilla. Mutta vastustajien argumentit erosivat sikäli, että Koskenniskan siltaa on vastustettu sen vuoksi, että se tuhoaa kulttuurimiljöön, Särkijärven siltaa taas sen vuoksi, että se tuhoaa virkistysalueen. Toinen silta on kaupungin keskustassa, toinen tulisi neitseelliseen metsä- ja järviluontoon. Toisen ympärillä on paljon asutusta ja asukkaat muodostavat vastarinnan ytimen, mikä on sillan puoltajien kannalta hankala juttu, koska asukkaita varten siltaa muka halutaan rakentaa. Toisen lähellä on vain mökkiläisiä, jotka ovat äänekkäitä, mutta toisaalta joiden näkemykset on helpompi mitätöidä Not in My Backyard -asenteena. Koskenniskan siltaa vastustaa myös Museovirasto, joka on vahva viranomainen, sen sijaan Särkijärven sillalla ei ole samanlaisia "viranomaisvastustajia".

Tänään näyttää siltä, että vihreät ja ympäristöihmiset saattavat voittaa Koskenniskan siltakiistan, mutta Särkijärven siltakiista ilmeisesti hävitään. Ainakin sillan sisältävä osayleiskaava hyväksytään ensi maanantaina.

4.Politiikon, ympäristöihmisen ja toimittajan roolit

Lopuksi pohdin hetken sitä, olenko vähitellen muuttumassa ns. täysveriseksi poliitikoksi. Onko minussa enää ympäristöaktiivin henkeä vai kuihtuuko se virastotalon käytävillä, esityslistojen kuivuudessa ja poliittisen pelin tiimellyksessä? Ja miten näen toimittajan roolini ja poliitikon roolini tänään?

Kysymykset ovat erittäin vaikeita ja annan niihin vähän arkailevia vastauksia.

Ensinnäkin politiikka sillä tasolla minne olen joutunut, vie niin paljon aikaa, että en tahdo ehtiä hoitaa toimittajan hommia. Tai ainakaan pysyä kärryillä ympäristötoimittajan vaativassa maailmassa. Siksi kutsun itseäni mieluummin taas vain toimittajaksi.

Toimittajan ammattitaidosta on politiikassa paljon iloa: Osaan kuunnella erilaisia näkökantoja, yhdistellä niitä ja muodostaa nopeasti mielipiteitä asiasta kuin asiasta. Politiikassa on hyvä korostaa sananvapauden, avoimuuden ja päätöksenteon läpinäkyvyyden arvoja, ne ovat demokraattisessa yhteiskunnassa yhteisiä julkisuudelle ja poliittiselle vallankäytölle.

Arkinen politiikka on yhteistyötä ja erilaisten intressien sovittelua, vähemmän siinä saa omia ideoita sellaisenaan toteuttaa. Huomaan oman poliittisen ammattitaitoni kehittyvän käytännön reaalipoliitikkona, ei niinkään suurena ideologina ja ympäristöaktiivina.

Ero vihreän politiikan ja ympäristöaktivismin välillä on kasvanut muuallakin, olen ollut huomaavinani. Tampereen vihreä valtuustoryhmä on etsinyt rakentavia kompromisseja ja kokonaisnäkemystä useissa kaavoituskiistoissa, esimerkiksi maanalaisessa kaavoituksessa, veturitallien suojelussa ja tornihotellikiistassa sekä Finlaysonin makasiinien kiistassa. Valituslinja on jätetty ympäristöjärjestöille tai -viranomaisille.

Silti ympäristöarvot ovat tallella ja hereillä. Niitä vasten peilaan arjen poliittisia ratkaisuja. Enkä muista tehneeni vielä yhtään kompromissia, jossa ympäristöarvot eivät olisi astuneet edes pientä askelta eteenpäin.