ONKO PUOLUEILLA TULEVAISUUTTA?
Esitelmä Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksella 13.9.2001

Tarkastelen kysymystä vihreän liiton näkökulmasta.

Vihreitä on sanottu joko ensimmäiseksi uuden ajan puolueeksi tai viimeiseksi vanhan ajan puolueeksi. Molemmat määritelmät ovat perusteltuja, ehkä vihreät ovat rajatilapuolue.

Miksi olisimme ensimmäinen uuden ajan puolue?
- Ns. Vanhat puolueet ovat syntyneet Suomen kansallisen itsenäistymisen ja suurten luokkavastakohtien seurauksena. Maalaisliitto, Vanhasuomalaiset, Nuorsuomalaiset ja Työväenpuolue ovat Keskustan, Kokoomuksen, entisten liberaalien ja sosialidemokraattien ja vasemmistoliiton historialliset edeltäjät. Suomen perinteiset puolueet ovat kaikki luokkapuolueita.
- Vihreiden synnyn taustalla on ympäristökriisi ja ns. vaihtoehtoliikkeet. Vihreä liitto ei ole luokkapuolue, ehkä enemmänkin sukupolvipuolue, joka syntyi 20 ja risat puolueena ja on nyt 40 ja risat puolue.
- Eroja voi etsiä myös toimintatavoista ja organisaatiosta. Jäsenmäärät ja puolueosastot, jäsenkirjat, ryhmäkuri ovat vanhojen puolueiden ominaisuuksia, vihreillä on edelleen vain 1300 jäsentä. Eli emme ole massapuolue emmekä kaaderipuolue, vaan aktivistipuolue tai poliittinen verkosto - pääosa vihreistä on symppaajia, sitoutumattomia, postituslistojen tai sähköpostilistojen "jäseniä". Sitoutumattomuus ja projektikohtainen toiminta ovat osa nykypäivän kansalaistoimintaa, se luonnehtii myös vihreiden aktiivien toimintatyyliä. Vihreäthän tulivat politiikkaan sitoutumattomien yhteislistojen kautta ja itse asiassa julkisuus antoi listoille "vihreät"-leiman Saksan esikuvan mukaan.
- Alussa vihreät yrittivät tietoisesti luoda uudenlaista toimintakulttuuria ja kieltäytyivät noin 4 vuoden ajan järjestäytymästä puolueeksi. Eli kahdet kansanedustajat ja kahdet kunnanvaltuutetut valittiin yhteislistoilta. Osittain julkisuuden paineesta vihreät järjestäytyivät puolueeksi - ja se hajotti ensimmäisen sukupolven vihreän liikkeen. Vuosina 1986-88 käytiin kiihkeä keskustelu, jossa esitettiin mitä anarkistisimpia ja teoreettisimpia puoluemalleja vihreästä kassakaappipuolueesta joka nostaa vain puoluetuen ja jakaa sen vapaille projektiryhmille aina verkostomaiseen ameebapuolueeseen, jolla ei ole johtajia eikä ohjelmia. Lopputulos oli sekava kompromissi rekisteröidystä yhdistyksestä, jossa oli sekä aatteellisia yhdistyksiä että perinteisiä paikallisosastoja. Sekin oli anarkistisiivelle liikaa ja he vetäytyivät kansalaisliikkeisiin. Sen sijaan järjestäytymistä kannattaneet aloittivat puoluetaiston seuraavan vaiheen: mikä aatteellinen ryhmä saa vallan? Ekologinen vanhaherrasiipi johtajanaan Pentti Linkola ja Eero Paloheimo veivät nopeasti oman Vihreät -yhdistyksensä puoluerekisteriin ja saivat aloitteen käsiinsä. Sosiaalivihreiden Vihreä liitto johtajinaan Heidi Hautala ja Osmo Soininvaara veivät Vihreän liiton myös puoluerekisteriin ja alkoivat viikkokausia kestäneet neuvottelut ja kiistelyt puolueiden yhdistämisestä.
- Poliittisen vaihtoehtoliikkeen kehittäminen sai siis nolon lopun: perinteinen puoluekiistely erottamisineen, junttaamisineen ja kilpailevine puolueryhmittymineen sai vihreissä vallan.
- Onneksi vain hetkellisesti. Ekologinen siipi väsyi ja vetäytyi lopulta sivuun - Vihreä liitto saattoi aloittaa uuden elämän - nyt varsin normaalina puolueena.

Tästä alkoi tavallaan se toiminta, joka antaa perusteet sanoa, että vihreät ovat viimeinen vanhan ajan puolue. 1990-luvulla vihreiden kannatus nousi gallupeissa noin 10 prosentin tuntumaan ja kansanedustajien määrä noin 10:een. Vihreät ovat vakiinnuttaneet asemansa eduskunnassa ja suurimmissa kasvukeskuksissa. Helsingissä vihreät ovat jo toiseksi suurin puolue. Eurovaaleissa vihreät saivat 15 % äänistä. Samalla vihreiden politiikka on muuttunut ennustettavaksi, toimintatavat ovat normaalistuneet. Viimeistään vihreiden hallitusyhteistyö jota on nyt jatkunut jo kuusi vuotta, osoittaa, että vihreät ovat vakiintunut osa puoluekenttää.

On tapahtunut poliittinen mutaatio: anarkistisena kansalaisaktivismina ja suoran toiminnan liikkeenä syntynyt vihreä liike on muuttunut poliittiseksi puolueeksi, joka kantaa vastuuta valtion ja kuntien asioista ja on linjannut ja käyttänyt valtaa nyt 6 vuoden ajan maan ympäristöhallinnossa. On selvää, että tämä on muuttanut myös valtiota, ei vain vihreitä. Ympäristöpolitiikan agendalle on otettu suuri osa vihreiden alkuperäisistä tavoitteista. Eivät ne ole sellaisenaan toteutuneet - mutta oikeaan suuntaan on edetty, vaikka riittämättömästi, kuten vihreä poliitikko sanoisi. Vihreitä ei ole syleilty kuoliaiksi, vaan vihreä näkökulma on otettu osaksi vallankäyttöä. Näin toimii demokratia.

Samaan aikaan, kun vihreät vakiintuivat osaksi puoluekenttää, syntyi uusia kansalaisjärjestöjä ja liikkeitä, jotka paljolti edustivat myös uutta sukupolvea. Koko 1990-luku oli uusien aktivistisukupolvien ja uusien poliittisten teemojen esiinmarssia: eläinten vapauttaminen, veganismi, totaalikieltäytyminen, ympäristöliike Maan ystävät, globalisaation vastustaminen... Osa tästä aktivismista on arvoiltaan ja tavoitteiltaan hyvin lähellä vihreää liikettä - osin se menee jopa henkilötasolla limittäin - esimerkiksi Oikeutta eläimille -järjestön ensimmäisiin johtajiin kuulunut Salla Tuomivaara oli sittemmin vihreiden eduskuntavaaliehdokas ja nykyään Anni Sinnemäen eduskunta-avustaja.

Mutta uusi kansalaisaktivismi on myös eronnut selkeästi vihreistä. Kun vihreiden tavoitteet ovat maltillistuneet ja muotoillaan yhä enemmän reaalipoliittisia esityksiä, joiden tähtäimessä on läpimeno, ei vain totaalisten vaihtoehtojen visiointi ja vallan vastustaminen, kansalaisaktivismi elää anarkistista ja radikaalia vaihetta, jossa vastustetaan kaikkea ja vaaditaan totaalisia muutoksia.

Tämä voi olla liikkeiden erilaiseen elinkaareen liittyvä ero. Mutta on myös syvällisempi ero. Vihreiden kansalaisaktivismi ja suora toiminta oli tietoisen väkivallatonta ja avointa. Se ei tapahtunut yön pimeydessä eikä siinä rikottu omaisuutta tai vahingoitettu mitään. Koijärvellä ihmiset kahlitsivat itsensä kaivinkoneisiin ja patosivat järven laskuojan. Ei kaivinkonetta rikottu eikä poliiseja vastaan hyökätty kiveillä tai palopommeilla. Kun vihreät ovat sanoutuneet irti turkistarhaiskuista ja tuominneet ne, se ei ole johtunut perimmältään poliittisesta taktikoinnista, vaan meidän alkuperäisistä arvoistamme - joiden muotoilusta on paljolti kiittäminen Ville Komsia.

Minä uskon, että puolueilla on tulevaisuutensa - myös uusia puolueita syntyy. Ajattelen, kuten Matti Virtanen, että ehkä seuraava sukupolvi on punainen - tai punavihreä - ja löytää kanavansa myös politiikkaan joko vihreiden tai vanhojen puolueiden kautta tai perustamalla uusia.