Kunnallispolitiikan päiväkirja
2005

Viikko 47

Maanantai 21.11.

Perttu Pesä hoitaa maanantain kokousputken: heja, suja ja kh. (Kaupungin slangia: henkilöstöjaosto, suunnittelujaosto ja kaupunginhallitus). On hyvä harrastaa rotaatiota, se antaa mullekin aikaa tehdä palkkatyötäni.

Tosin työ katkeaa kun ryntään puolen päivän aikaan Hervantaan Yhdessä selviytymisen tuen hallituksen kokoukseen. YStiä vetää Jukka Vinnurva, on vetänyt alusta saakka. Nyt hänellä on erikoinen ongelma: kaupungin sossuna hän ei voi olla uuden tilaaja-tuottajamallin aikana palveluja tuottavan järjestön puheenjohtaja. Kaikenlaisia kommervenkkejä

Aamulehdessä on syntynyt keskustelua valtuuston budjettipäätöksestä suosia aiempaa enemmän pientaloasumista. Kaavoituspäällikkö Veikko Vänskä on päätöstä arvostellut ja mm. Seppo Rantanen puolustanut.

Minusta painotuksen muutos on ok ja vastaa ihmisten asumistoiveita. Olennaista kuitenkin on, miten se toteutetaan. Jos tehdään harvaa pientalomattoa, se ei todellakaan ole kestävän kehityksen mukaista, ei tue joukkoliikenteen järjestämistä ja tulee kaupungille kalliiksi.

Sen sijaan tulisi kehittää "tiivis ja matala" periaatteella pientaloalueita joukkoliikennekäytävien varrelle ja mielellään taajamarakenteen sisään tai reunalle. Helsingissä on päätetty nostaa pientalojen osuus 17 %:sta 33 %:iin. Siis korkeamme kuin Tampereella! Mutta samalla päätettiin, että se tehdään kehittämällä uudentyyppisiä "urbaaneja pientaloja". Pihat voivat olla pieniä, talot kadun reunassa kiinni, kuten ennen vanhaan puutalokaupungeissa. Esim. entisajan Amurissa rakennustehokkuus oli varsin korkea umpikorttelirakenteen ansiosta. Ja sisäpihoille muodostui toimivia asuinyhteisöjä.

Keskiviikko 23.11.

Pidämme Ilkka Sipiläisen kanssa infon seurakuntien työntekijöille Tampere-talossa kirkon ympäristödiplomista. "Intoa arkeen" -päivillä on kolmisensataa osanottajaa ja viitisenkymmentä tulee kuuntelemaan asiaa ympäristödiplomista. Hyvä homma, seurakunnista on tulossa ympäristöaktiiveja...

Torstai 24.11.

Aloittelen Kuluttajaviraston Eko-ostajan oppaan päivittämistä. Se löytyy netistä: www.kuluttajavirasto.fi ja sieltä ostajan oppaat. Alunperin opas ilmestyi vuonna 1993 kirjana, nyt on menossa jo varmaan kuudes päivitys, eli parin vuoden välein olen käynyt opuksen läpi. Mukava, mutta työläs homma.

Aamulehdessä valtuutettu Aila Dündar-Järvinen (kok) jatkaa sarjaa "huomatkaa äänestäjät, minäkin vastustan pikaratikkaa". Ailan kirjoituksessa on liuta virheitä ja väärinkäsityksiä, joiden oikominen tuntuu turhauttavalta:

- Pikaratikka on "aivan liian kallis". Kaikki on suhteellista. Investoinnin kuolettaminen vaatisi joukkoliikenteen tuen nostamista 6 miljoonasta eurosta 12 miljoonaan euroon vuodessa. Se maksaa 30 euroa vuodessa tamperelaista kohden - eli noin bussin kertalipun verran kuukaudessa.

- "Tampere ei ole miljoonakaupunki". Eipä niin, ja siksi tänne ei metroa suunnitellakaan. Pikaratikka on toteutettu Keski-Euroopassa ja muissa Pohjoismaissa juuri Tampereen kokoisiin kaupunkeihin,

- "Pikaraitiotie tulee tarvitsemaan syöttöliikennettä". Tampereen malli on suunnitelma niin että syöttöliikennettä ei tarvita, Hervanta on ainut poikkeus. Sen sijaan bussiliikenne säilyy siellä minne pikaratikka ei tule.

- Rataverkkoa ei "ehkä ole mahdollista" käyttää. Asiasta neuvotellaan, ja juuri siksi ei ole mitään järkeä nyt tyrmätä hanketta.

- "250 miljoonalla voisimme tukea perheitä, lapsia, nuoria, vanhuksia ja vammaisia..." Voi pyhä populismi! Sinä siis Aila ottaisit lainaa 250 miljoonaa ja panisit kerta heitolla kuntoon perheiden, lasten, nuorten, vanhusten ja vammaisten asiat. Valitettavasti kuntalaki ei mahdollista käyttötalouden rahoittamista 250 miljoonan euron lainalla. Sen sijaan investointeja voidaan rahoittaa lainarahalla.

- Laina "lankeaisi tulevien veronmaksajien, lastemme maksettaviksi". Niin, mitä sitten? Hehän sillä pikaratikalla huristelisivatkin. Näin isot investoinnit on kautta aikojen tehty Tampereella ja muissakin kunnissa. Kauniaisia on harvassa.

Perjantai 25.11.

Naurattaa vieläkin. Olimme eilen illalla Irenen kaa katsomassa Kokkola-näytelmää Tampereen Teatterissa. Hykerryttävän hauska tragedia. Vai oliko se komedia? Nauroimme silmät vetisiksi Heikki Kinnusen ja kumppaneiden touhulle. Varmaan osa naurusta johtui siitä, että olen Kokkolasta ja tunnistin monia ilmiöitä: hyytävän kylmyyden, umpimielisyyden, pienen paikkakunnan sisäänpäinlämpiävyyden, juoppohulluuden, läheisriippuvuuden, originellit ihmistyypit, kyttäysmentaliteetin, mutta myös solidaarisuuden ja yhteisön toveruuden. Hienoa työtä, kiitoa Leea Klemola!

Sunnuntai 27.11.

Aamulehdessä on iso juttu Saarbrücken kaupungin pikaratikasta. Ihan kiva reportaasi, toimittaja ja kuvaaja ajelevat kaksi päivää pikaratikalla, toteavat sen suosituksi ja nopeaksi kulkupeliksi. Autoilu on vähentynyt, joukkoliikenteen matkustajamäärät nousseet ja kaupungin keskusta muuttunut viihtyisämmäksi. Tampereen kokoisen kaupungin pikaratikka maksoi 280 miljoonaa euroa. Siinä on vain yksi linja. Toinen linja on suunnitteilla, vaikka jutun mukaan osa päättäjistä epäröi, koska hanke on kallis.

Positiivinen juttu vahvisti mun käsityksiäni, että Tampereen pikaratikkasuunnitelmat ovat varsin realistisella pohjalla. Toki kustannukset voivat nousta, koska Tampereella aiotaan mennä maan alle, mutta se selviää hankesuunnitteluvaiheessa.

Aamulehden päätoimittaja Jorma Pokkinen oli kuitenkin lukenut aivan eri jutun kuin minä. Hän uhoaa alakertajutussaan, miten Jarmo Rantanen on upottamassa Tampereen talouden ja johtamassa koko kaupungin konkurssiin.

Jos minä olen toimittaja, mikä on Pokkinen? Jos Pokkinen on toimittaja, mikä minä olen? Tässähän joutuu identiteettikriisiin...