Kesäaamun fragmentteja
ympäristötoimittajan olosta

Pitäisi opetella kasvien ja lintujen nimet. Olisi mukavampi kulkea luonnossa kun tapaa siellä tuttuja. Ja olisi mukavaa heitellä rantatyräkkejä ja isokoskeloita ohjelmien juontoihin. Moni luulee, että ympäristötoimittaja tuntee luonnon kuin omat taskunsa. Mutta se kuuluu luontotoimittajan toimenkuvaan, minun taskuistani löytyy vain cfc-päästöjä, fsc-standardeja, pah-yhdisteitä ja pop-neuvotteluita. Olen alkanut kadehtia luontotoimittajia, heidän taskunsa tuntuvat kihisevän kiinnostavampia olioita, korpinrusokkaita, haprakarvesammalta, kiehkuraärviäitä ja kalmankuoriaisia.

Ehkä minun pitäisi erikoistua myös luontoon. Ei vain huvin vuoksi, vaan koska Ympäristökysymys tuntuu hakeutuvan siihen suuntaan. Näkyvät saasteongelmat eivät enää hallitse julkisuutta, yhä enemmän puhutaan luonnon monimuotoisuudesta, alkuperäisluonnon suojelusta, uhanalaisista lajeista ja biotyypeistä.

Luonto tuntuu myös kiinnostavan ihmisiä entistä enemmän. Luonto-ohjelmat saavat kysymysten tulvan ja katsojamäärät ovat taatut, ympäristöohjelmista ei juurikaan tule palautetta. Luonto kiehtoo, ympäristöongelmat pelottavat. Luonto näyttäytyy mahdollisuudelta, ympäristöongelmat uhkalta.

Asetelma on tietysti mahdollisuus, jota olemme Minna Pyykön kanssa Varrella virran -ohjelmassamme hyödyntäneetkin. Minna kertoo luonnon ihmeistä, minä ihmisen luonnolle aiheuttamista ongelmista. Enemmänkin asetelmasta saisi irti. Siitä voisi rakentaa kokonaisen journalistisen greengenren radiosta televisioon, lehdistä internetiin, opetuksesta viihteeseen.

Keski-Eurooppaa hallitsee luontorenessanssi, jonka taustalla on sekä viime vuosisadan saastekysymys että luonnollisen luonnon katoaminen. Tämä ilmiö määrittelee Suomen ympäristöpolitiikkaa EU:n ja julkisuuden kautta. Se on sinänsä ok, koska globalisaatio globalisoi myös ympäristöongelmat. Mutta se luo jännitteitä ympäristöasenteisiin, koska me emme elä luontorenessanssia.

Suomessa saastekysymys on suurena teemana painumassa takavasemmalle. Moderni tekniikka ottaa siitä pistevoiton. Myös luonto on meillä runsas resurssi, toisin kuin Keski-Euroopassa. Se on kuitenkin hallittua luontoa, kuten kaikki luonnonystävät ja myös ympäristötoimittajat tietävät. Juuri siksi ne etelänkoipikorrit, kääpiösarvikotilot ja muut tupajumit ovat nousseet politiikan ja ympäristöjournalismin keskiöön.

Ympäristötoimittajan urani on noin 15 vuoden mittainen. Se alkoi Vihreä Lanka -lehdestä, jossa edustin poliittista vihreyttä ja se on jatkunut Yleisradiossa ja kaupallisissa lehdissä, joissa teen "maingreen-journalismia", valtavirran hyväksymää vihreyttä. Alussa ympäristöjournalismini oli sitoutunutta, halusin edistää asioita joista puhuin ja kirjoitin. Tässä suhteessa olen muuttunut ajan ja iän myötä. Professionalismin vaateet ovat ohittaneet vihreät aatteet. Ympäristöjournalisti ei ole ympäristöliikkeen julkinen käsivarsi.

Ympäristökysymys on konfliktikenttä, jossa risteilevät toimijat, intressit, politiikat ja arvot samalla tavalla kuin taloudessa ja päivänpolitiikassa. Diggaan ympäristöliikkeiden altruismia, mutta julkisuuden ammattilaisena minun on nähtävä aktivismin poliittiset tarkoitusperät. Samalla tavoin on tunnistettava yritysten ympäristöstrategioiden etuvartiointi. Ja tutkijoiden syvien näkökulmien kapeus. Puolueetonta maaperää ei ole, juuri siinä on ympäristökysymyksen journalistinen kiehtovuus.

Iltarukouksessani pyydän, etten kuitenkaan koskaan täysin professionaalistu, vaan vanhana kääpänäkin etsin aiheita, ihmisiä, eläimiä, kasveja ja näkökulmia, jotka haluan omakohtaisesti oppia tuntemaan.

PAULI VÄLIMÄKI
Vuoden 2001 freelancer-toimittaja