Pauli Välimäki

Täydennysrakentamisen aika
- vuosisadan moka vai mahdollisuus?

Pauli Välimäki

Täydennysrakentamisesta on tullut mantra, jolla perustellaan myös huonoa rakentamista. Täydennysrakentamista pidetään ekologisena rakentamisena, vaikka sen todellisena motiivina on ekonominen rakentaminen. Täydennysrakentaminen on vuosisadan mahdollisuus, josta uhkaa tulla vuosisadan moka.

Tampereella täydennysrakentamisen kultakausi alkoi 1990-luvun puolivälissä. Käsitteenä "täydennysrakentaminen" ilmestyi kaavoittajien ja sen myötä poliitikkojen kielenkäyttöön kantakaupungin yleiskaavan laatimisen yhteydessä. Ajattelutavan muutos oli radikaali - tai ainakin se näytti siltä.

Taloudelliset syyt ajoivat
täydennysrakentamiseen

Vielä vuonna 1992 Tampereella ajateltiin kaupungin laajentuvan kaikkiin ilmansuuntiin. Eniten rakentamatonta tonttimaata on Tampereen pohjoisosissa, entisten Aitolahden ja Teiskon kuntien alueilla. Kaupunki osti kokonaisia maa- ja metsätiloja pyrkien saamaan yhtenäisiä satojen hehtaarien maa-alueita omistukseensa. Nurmi-Sorilaan valmisteltiin yleiskaavaa, joka olisi mahdollistanut 14 000 asukkaan asumalähiön rakentamisen Aitolahden maaseutumaiseen kulttuurimaisemaan.

Kaava ei koskaan ehtinyt valtuustoon saakka. Kaavoituksen yhteydessä laskettiin aluerakentamisen kustannukset kansantaloudelle, kunnalle ja yksityistalouksille. Tulos oli musertava. Uusi lähiö olisi tullut huomattavan kalliiksi verrattuna olemassaolevan kaupunkirakenteen sisälle rakennettuihin asuinalueisiin.

Nurmi-Sorilan lähiön kansantaloudelliset kokonaiskustannukset olisivat olleet 1,8 miljoonaa markkaa/asunto, kun rakentaminen Hervantaan, Pispalaan tai muualle kantakaupunkiin olisi maksanut 1,2 - 1,4 miljoonaa markkaa/asunto.

Kunnallistaloudelle Nurmi-Sorila olisi tullut suhteessa vielä kalliimmaksi. Teiden, viemäreiden, koulujen, päiväkotien ja muiden palveluiden rakentaminen neitseelliselle alueelle olisi ollut kaksi kertaa kalliimpaa kuin olemassaolevan infran täydentäminen. Kaupungin kulut uudessa lähiössä olisivat olleet 195 000 markkaa/asunto, kun uusi asunto vanhan kaupunkirakenteen sisällä olisi tuonut vain 103 000 markan kulut asuntoa kohden.

Yksityistalouksien osalta laskettiin vain liikenteen aiheuttamat kustannukset. Asuminen noin 15 kilometriä kaupungin keskustasta sijaitsevassa Nurmi-Sorilassa olisi aiheuttanut kotitaloudelle 2600 markan liikennekustannukset kuukaudessa. Kantakaupungissa liikennekustannukset ovat 1500 - 2000 markkaa kuukaudessa asuinpaikasta riippuen.

Kun laskelmat esiteltiin poliitikoille, kaupunginjohtajalla ei ollut vaikeuksia saada läpi johtopäätöstään: Nurmi-Sotilan lähiöstä luovutaan ja laaditaan täydennysrakentamiskaava kantakaupungin alueelle. Päätös ei merkinnyt lähiöajatuksesta luopumista. Vain suunta vaihtui pohjoisesta etelään kolmostien varteen. Tampereen kasvu jatkui voimakkaana 1990-luvun loppuvuosina ja täydennyskaavoituksen lisäksi aloitettiin 10 000 - 14 000 asukkaan lähiön suunnittelu Vuorekseen Tampereen ja Lempäälän rajalle. Täydennyskaavoitus ei siis korvannutkaan "laajennuskaavoitusta", vaan tuli sen lisäksi.
Täydennyskaava johti
konfliktiin asukkaiden kanssa

Kantakaupungin yleiskaava hyväksyttiin vuonna 1998. Siinä on kaavoitettu noin 25 000 uutta asuntoa "olevan kaupunkirakenteen yhteyteen joko rakentamattomille välialueille tai olevan rakenteen laajennukseksi". Tavoitteena on "ehyt ja tiivis kaupunkirakenne", jossa "Tampereen keskusseutu tiivistetään eurooppalaiseksi kaupungiksi". Tarkoitus on "myös eheyttää maisema- ja kaupunkikuvaa" ja säilyttää "riittävästi yhtenäisiä virkistysalueita". Yleisenä tavoitteena on toteuttaa kestävän kehityksen periaatetta: "Kestävä ympäristön käyttö edellyttää luonnonvarojen säästämistä ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä, ympäristöön kohdistuvien päästöjen ja jätteiden määrän rajoittamista, liikkumistarpeen ja energiankäytön vähentämistä sekä maankäytön tehostamista ja riittävien yhtenäisten viheralueiden varaamista".

Tavoitteiden tasolla kaikki oli hyvin. Vaikeudet alkoivat kaavan valmistelusta. Rakennuslaki ei tuolloin velvoittanut kuulemaan asukkaita, kuntalaisia tai selvittämään ympäristövaikutuksia siten kuin nykyisin. Uusia asuinalueita etsittiin kaavoittajan työpöydällä virastokarttaa selailemalla. Kaikki viheralueet Pyynikin ja Kaupin kansanpuistoja lukuun ottamatta olivat potentiaalista rakennusmaata. Täydennysrakentaminen määrittyi kaavoittamattomien viheralueiden rakentamiseksi.

Tätä voitiin perustella sillä, että viheralueita jäi kantakaupungin alueelle yhä kaksi kertaa enemmän kuin hyvän kaavoituksen normit edellyttivät. Prosenttien tasolla tilanne näytti hyvältä: täydennysrakentaminen vähensi virkistysalueiden määrää 41 %:sta 37 %:iin kantakaupungin pinta-alasta.

Ongelma olikin siinä, että kaavoittajat eivät kysyneet kaupunkilaisten mielipiteitä etukäteen - tai jos kysyivät, vastauksia ei kuunneltu. Suurin osa täydennysrakennuskohteista ei aiheuttanut murinaa tai valituksia, mutta varsinkin rantarakentaminen sai vastaansa kokonaisia kaupunginosaliikkeitä: Hervantajärven, Iidesjärven, Tohloppijärven, Kaukajärven Isolammen sekä Lahdesjärven rantamaille eivät asukkaat halunneet asuntoalueita.

Nämä muistutuksia ja sittemmin valituksia aiheuttaneet kohteet muodostivat vain noin 5 % koko yleiskaavan asuntovaraumasta. Kuitenkin kaupungin johto piti päänsä ja miltei kaikki ristiriitoja herättäneet alueet kaavoitettiin. Sillä seurauksella, että kaavasta valitettiin ja se juuttui Ympäristöministeriöön kahdeksi ja puoleksi vuodeksi - ja ministeriö jätti lopulta kiistanalaiset kohteet vahvistamatta.

Nyt kiistakohteiden kohtaloa puidaan Korkeimmassa Hallinto-Oikeudessa. Täydennysrakentamisen kannalta niillä on vain vähäinen merkitys. Luonnonarvojen ja virkistysarvojen kannalta niillä on korvaamaton merkitys.

Umpeenkaavoittamista vai
eheyttävää kaavoittamista?

Esimerkkini paljastaa eräitä täydennysrakentamisen perusongelmia.

Ensinnäkin. Jos asukkaita ei oteta suunnittelun alkuvaiheessa mukaan, ajaudutaan konfliktiin. Kyse ei aina ole "Not In My Backyard" -ilmiöstä, vaan asuinalueiden keskeisten luonnon- ja virkistysarvojen vaalimisesta. Jokaisella kaupunginosalla on omat "pyhät paikkansa", alueen identiteettiä luovat luonnonmaisemat. Täydennysrakentaminen on sopeutettava tällaisten miljöiden ehtoihin. Täydennysrakentamiskohteet tulisi etsiä asukkaiden kanssa yhdessä. On Tampereella tällaisestakin yhteissuunnittelusta esimerkkejä. Kaukajärvellä luovuttiin rivitalojen rakentamisesta Isolammen virkistysalueelle, koska asukkaat nousivat vastarintaan. Asukkaiden ehdotuksesta kaupunki kaavoittikin kerrostaloalueen puistoksi maisemoidun sorakuopan päälle.

Toiseksi. Ekologinen täydennysrakentaminen on jotain aivan muuta kuin ekonominen täydennysrakentaminen. Rantojen suojelu, katkeamattomien ekologisten käytävien säilyttäminen, riittävän suurien luontokokonaisuuksien rauhoittaminen, jotta olemassaolevat kasvi- ja eläinlajit säilyvät ja luonnon vesitalous säilyy, alkuperäisluonnon säilyttäminen kaupungissakin, jotta ihmisillä säilyy kosketus luontoon, ei vain puistoihin - kaikki tämä täytyisi sovittaa täydennysrakentamisen toimintamalliin. Jos täydennysrakentaminen on vain "rakentamattomien välialueiden" umpeenkaavoittamista, se ei täytä ekologisuuden periaatetta. Jokainen kaupunginosa tarvitsee "keskuspuistonsa" joka toimii ekologisena käytävänä kasveille ja eläimille.

Kolmanneksi. Tampereen kantakaupungin täydennyskaava oli pääosin rakentamattomien alueiden täyttämistä uusilla asunnoilla, työpaikoilla ja palveluilla. Kaupunkia kaavoitettiin umpeen. Eheyttävä täydennysrakentaminen olisi olemassaolevan kaupunkirakenteen muuttamista, 1960- ja 1970-lukujen virheiden korjaamista. Eheyttävässä täydennysrakentamisessa uskallettaisiin purkaa menneitä virheitä, kuten vanhoja betonilähiöitä. Tampereella on tehty tätäkin, ei tosin kantakaupungin yleiskaavassa, mutta sen jälkeen. Esimerkiksi Hervannan keskustan halkaiseva ylisuuri nelikaistainen valtaväylä muutettiin kaksikaistaiseksi ja tielinjan päälle kaavoitettiin asuntoja. Myös laajoja parkkialueita on muutettu asuintonteiksi ja autot tullaan siirtämään maan alle tai kansipaikoitukseen. Vanhojen lähiöiden ankeat keskustat betonisine tai aaltopeltisine ostoskeskuksineen ja laajoine parkkiaukeineen voitaisiin purkaa ja rakentaa uudelleen, "tiivistää eurooppalaiseksi kaupungiksi" ostoskujineen, kävelykatuineen ja toreineen. Myös kaupungin keskustassa on kymmeniä vajaakäyttöisiä tontteja, joilla on nyt autojen parkkipaikkoja, talojen yksikerroksisia liikesiipiä tai ankeita 1970-luvun matalia elementtitaloja - sinne suuntaisin katseeni ja puskutraktorien kauhan, jos sopivia asuntotontteja kysytään.

Neljänneksi. Sellainen täydennysrakentaminen, jossa vanhaa, kaavataloudellisesti tehotonta aluerakennetta vain kasvatetaan viimeisille pelloille, rannoille, metsälöille, kasvipalstoille ja lasten joutomaille, ei ole hyvää täydennysrakentamista. Paitsi että se heikentää asuinalueen asumisviihtyisyyttä, se on tehotonta juuri siinä kunnallistaloudellisessa merkityksessä, jolla täydennysrakentamista perustellaan. Täydennysrakentaminen ei useinkaan lisää rakentamistehokkuutta, koska mittakaava ja rakentamistapa säilyy samana ja uudet talot tehdään luontoon, ei esimerkiksi parkkipaikalle tai vanhojen talojen sijaan, katoille tai pihojen kuolleisiin kulmiin - mikä olisi aitoa täydennysrakentamista.

Esimerkkejä hyvästä
täydennysrakentamisesta

On Tampereella esimerkkejä kattorakentamisestakin - ne eivät tosin ole edenneet kaavoiksi asti. Esimerkiksi Kaukajärvellä on tehty suunnitelma 1970-luvulla rakennetun Annalan 3-kerroksisten talojen korottamiseksi yhdellä kerroksella. Maanpäälliset kellarikerrokset muutettaisiin asuintiloiksi. Näin taloista tulisi 5-kerroksisisia, niihin saataisiin ilmettä ja hissit ja ankeita pihoja elävöitettäisiin piharakennuksilla, joihin tulisi pyörävarastot ja pesutuvat.

Täydennysrakentamisen vuodet ovat tuoneet myös monia hyviä esimerkkejä rakentamiseen ja kaavoitukseen. Asukaslähtöinen lähiöuudistus on tuottanut paljon ideoita ja joitain kivoja toteutuksiakin. Kävelykatujen ja autottomien keskustojen kehittäminen antaa visioita myös lähiöiden keskustojen uudistamiselle. Ekologisen rakentamisen innovaatioista voitaisiin osa jo siirtää rakennuslupien kriteereiksi - esimerkiksi Viikin ekoalueen kokemusten mukaisesti. Suomalaisten pikkukaupunkien perinteestä ammentavien puutaloalueiden suunnittelu on tuottanut malleja inhimillisen mittakaavan rakentamisesta, joka on kuitenkin kaavataloudellisesti tehokasta.
Myös vanhojen teollisuusalueiden saneeraus asuntoalueiksi ja tietoyhteiskunnan käyttöön on hyvä esimerkki toimivasta täydennysrakentamisesta. On kiintoisaa, että Tampereella ei kantakaupungin osayleiskaava sisällä juurikaan näitä kohteita. Kuitenkin niitä on tullut yleiskaavan hyväksymisen jälkeen useita: Hatanpään viljasiilojen tilalle on noussut asuntoalue, Santalahden teollisuusalue on muutettu asuntokäyttöön, Pyynikin panimokortteliin hyväksyttiin juuri täydennyskaava, Epilän nahkatehtaan alue otettiin asuinkäyttöön, samoin Aaltosen vanha kenkätehdas - ja mittavin kohde on vielä mainitsematta: Finlaysonin ja Tampellan alueille aivan ydinkeskustaan kaavoitetaan asuntoja ja työpaikkoja tuhansille ihmisille. Kekkosentien vieminen tunneliin avaisi Näsijärven rannat osaksi kaupunkikeskustaa ja tarjoaisi myös hienon mahdollisuuden urbaaniin rantarakentamiseen.

Tämä on parasta mahdollista täydennysrakentamista. Tosin siinäkin on törmätty ristiriitoihin: vaikka Finlaysonin ja Tampellan vanha teollisuusmiljöö on pääosin suojeltu, eräitä ehdottomasti säilyttämisen arvoisia rakennuksia on purettu ja aiotaan yhä purkaa, jotta rakentajien bisnes olisi tuottoisampaa.Yksi kiistakohteista on vanha värjäämö Tammerkosken yläjuoksulla aivan Finlaysonin palatsin vieressä. Käykää katsomassa kaunista 1800-luvun rakennushistoriaa niin kauan kuin ehditte!


	Etusivu Henkilöesittely Politiikkaa Usko tai älä Kirjoitukset ja puheet Linkit BLOGI In english	Täydennysrakentamisen aika - vuosisadan moka vai mahdollisuus? Pauli Välimäki Täydennysrakentamisesta on tullut mantra, jolla perustellaan myös huonoa rakentamista. Täydennysrakentamista pidetään ekologisena rakentamisena, vaikka sen todellisena motiivina on ekonominen rakentaminen. Täydennysrakentaminen on vuosisadan mahdollisuus, josta uhkaa tulla vuosisadan moka. Tampereella täydennysrakentamisen kultakausi alkoi 1990-luvun puolivälissä. Käsitteenä "täydennysrakentaminen" ilmestyi kaavoittajien ja sen myötä poliitikkojen kielenkäyttöön kantakaupungin yleiskaavan laatimisen yhteydessä. Ajattelutavan muutos oli radikaali - tai ainakin se näytti siltä. Taloudelliset syyt ajoivat täydennysrakentamiseen Vielä vuonna 1992 Tampereella ajateltiin kaupungin laajentuvan kaikkiin ilmansuuntiin. Eniten rakentamatonta tonttimaata on Tampereen pohjoisosissa, entisten Aitolahden ja Teiskon kuntien alueilla. Kaupunki osti kokonaisia maa- ja metsätiloja pyrkien saamaan yhtenäisiä satojen hehtaarien maa-alueita omistukseensa. Nurmi-Sorilaan valmisteltiin yleiskaavaa, joka olisi mahdollistanut 14 000 asukkaan asumalähiön rakentamisen Aitolahden maaseutumaiseen kulttuurimaisemaan. Kaava ei koskaan ehtinyt valtuustoon saakka. Kaavoituksen yhteydessä laskettiin aluerakentamisen kustannukset kansantaloudelle, kunnalle ja yksityistalouksille. Tulos oli musertava. Uusi lähiö olisi tullut huomattavan kalliiksi verrattuna olemassaolevan kaupunkirakenteen sisälle rakennettuihin asuinalueisiin. Nurmi-Sorilan lähiön kansantaloudelliset kokonaiskustannukset olisivat olleet 1,8 miljoonaa markkaa/asunto, kun rakentaminen Hervantaan, Pispalaan tai muualle kantakaupunkiin olisi maksanut 1,2 - 1,4 miljoonaa markkaa/asunto. Kunnallistaloudelle Nurmi-Sorila olisi tullut suhteessa vielä kalliimmaksi. Teiden, viemäreiden, koulujen, päiväkotien ja muiden palveluiden rakentaminen neitseelliselle alueelle olisi ollut kaksi kertaa kalliimpaa kuin olemassaolevan infran täydentäminen. Kaupungin kulut uudessa lähiössä olisivat olleet 195 000 markkaa/asunto, kun uusi asunto vanhan kaupunkirakenteen sisällä olisi tuonut vain 103 000 markan kulut asuntoa kohden. Yksityistalouksien osalta laskettiin vain liikenteen aiheuttamat kustannukset. Asuminen noin 15 kilometriä kaupungin keskustasta sijaitsevassa Nurmi-Sorilassa olisi aiheuttanut kotitaloudelle 2600 markan liikennekustannukset kuukaudessa. Kantakaupungissa liikennekustannukset ovat 1500 - 2000 markkaa kuukaudessa asuinpaikasta riippuen. Kun laskelmat esiteltiin poliitikoille, kaupunginjohtajalla ei ollut vaikeuksia saada läpi johtopäätöstään: Nurmi-Sotilan lähiöstä luovutaan ja laaditaan täydennysrakentamiskaava kantakaupungin alueelle. Päätös ei merkinnyt lähiöajatuksesta luopumista. Vain suunta vaihtui pohjoisesta etelään kolmostien varteen. Tampereen kasvu jatkui voimakkaana 1990-luvun loppuvuosina ja täydennyskaavoituksen lisäksi aloitettiin 10 000 - 14 000 asukkaan lähiön suunnittelu Vuorekseen Tampereen ja Lempäälän rajalle. Täydennyskaavoitus ei siis korvannutkaan "laajennuskaavoitusta", vaan tuli sen lisäksi. Täydennyskaava johti konfliktiin asukkaiden kanssa Kantakaupungin yleiskaava hyväksyttiin vuonna 1998. Siinä on kaavoitettu noin 25 000 uutta asuntoa "olevan kaupunkirakenteen yhteyteen joko rakentamattomille välialueille tai olevan rakenteen laajennukseksi". Tavoitteena on "ehyt ja tiivis kaupunkirakenne", jossa "Tampereen keskusseutu tiivistetään eurooppalaiseksi kaupungiksi". Tarkoitus on "myös eheyttää maisema- ja kaupunkikuvaa" ja säilyttää "riittävästi yhtenäisiä virkistysalueita". Yleisenä tavoitteena on toteuttaa kestävän kehityksen periaatetta: "Kestävä ympäristön käyttö edellyttää luonnonvarojen säästämistä ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä, ympäristöön kohdistuvien päästöjen ja jätteiden määrän rajoittamista, liikkumistarpeen ja energiankäytön vähentämistä sekä maankäytön tehostamista ja riittävien yhtenäisten viheralueiden varaamista". Tavoitteiden tasolla kaikki oli hyvin. Vaikeudet alkoivat kaavan valmistelusta. Rakennuslaki ei tuolloin velvoittanut kuulemaan asukkaita, kuntalaisia tai selvittämään ympäristövaikutuksia siten kuin nykyisin. Uusia asuinalueita etsittiin kaavoittajan työpöydällä virastokarttaa selailemalla. Kaikki viheralueet Pyynikin ja Kaupin kansanpuistoja lukuun ottamatta olivat potentiaalista rakennusmaata. Täydennysrakentaminen määrittyi kaavoittamattomien viheralueiden rakentamiseksi. Tätä voitiin perustella sillä, että viheralueita jäi kantakaupungin alueelle yhä kaksi kertaa enemmän kuin hyvän kaavoituksen normit edellyttivät. Prosenttien tasolla tilanne näytti hyvältä: täydennysrakentaminen vähensi virkistysalueiden määrää 41 %:sta 37 %:iin kantakaupungin pinta-alasta. Ongelma olikin siinä, että kaavoittajat eivät kysyneet kaupunkilaisten mielipiteitä etukäteen - tai jos kysyivät, vastauksia ei kuunneltu. Suurin osa täydennysrakennuskohteista ei aiheuttanut murinaa tai valituksia, mutta varsinkin rantarakentaminen sai vastaansa kokonaisia kaupunginosaliikkeitä: Hervantajärven, Iidesjärven, Tohloppijärven, Kaukajärven Isolammen sekä Lahdesjärven rantamaille eivät asukkaat halunneet asuntoalueita. Nämä muistutuksia ja sittemmin valituksia aiheuttaneet kohteet muodostivat vain noin 5 % koko yleiskaavan asuntovaraumasta. Kuitenkin kaupungin johto piti päänsä ja miltei kaikki ristiriitoja herättäneet alueet kaavoitettiin. Sillä seurauksella, että kaavasta valitettiin ja se juuttui Ympäristöministeriöön kahdeksi ja puoleksi vuodeksi - ja ministeriö jätti lopulta kiistanalaiset kohteet vahvistamatta. Nyt kiistakohteiden kohtaloa puidaan Korkeimmassa Hallinto-Oikeudessa. Täydennysrakentamisen kannalta niillä on vain vähäinen merkitys. Luonnonarvojen ja virkistysarvojen kannalta niillä on korvaamaton merkitys. Umpeenkaavoittamista vai eheyttävää kaavoittamista? Esimerkkini paljastaa eräitä täydennysrakentamisen perusongelmia. Ensinnäkin. Jos asukkaita ei oteta suunnittelun alkuvaiheessa mukaan, ajaudutaan konfliktiin. Kyse ei aina ole "Not In My Backyard" -ilmiöstä, vaan asuinalueiden keskeisten luonnon- ja virkistysarvojen vaalimisesta. Jokaisella kaupunginosalla on omat "pyhät paikkansa", alueen identiteettiä luovat luonnonmaisemat. Täydennysrakentaminen on sopeutettava tällaisten miljöiden ehtoihin. Täydennysrakentamiskohteet tulisi etsiä asukkaiden kanssa yhdessä. On Tampereella tällaisestakin yhteissuunnittelusta esimerkkejä. Kaukajärvellä luovuttiin rivitalojen rakentamisesta Isolammen virkistysalueelle, koska asukkaat nousivat vastarintaan. Asukkaiden ehdotuksesta kaupunki kaavoittikin kerrostaloalueen puistoksi maisemoidun sorakuopan päälle. Toiseksi. Ekologinen täydennysrakentaminen on jotain aivan muuta kuin ekonominen täydennysrakentaminen. Rantojen suojelu, katkeamattomien ekologisten käytävien säilyttäminen, riittävän suurien luontokokonaisuuksien rauhoittaminen, jotta olemassaolevat kasvi- ja eläinlajit säilyvät ja luonnon vesitalous säilyy, alkuperäisluonnon säilyttäminen kaupungissakin, jotta ihmisillä säilyy kosketus luontoon, ei vain puistoihin - kaikki tämä täytyisi sovittaa täydennysrakentamisen toimintamalliin. Jos täydennysrakentaminen on vain "rakentamattomien välialueiden" umpeenkaavoittamista, se ei täytä ekologisuuden periaatetta. Jokainen kaupunginosa tarvitsee "keskuspuistonsa" joka toimii ekologisena käytävänä kasveille ja eläimille. Kolmanneksi. Tampereen kantakaupungin täydennyskaava oli pääosin rakentamattomien alueiden täyttämistä uusilla asunnoilla, työpaikoilla ja palveluilla. Kaupunkia kaavoitettiin umpeen. Eheyttävä täydennysrakentaminen olisi olemassaolevan kaupunkirakenteen muuttamista, 1960- ja 1970-lukujen virheiden korjaamista. Eheyttävässä täydennysrakentamisessa uskallettaisiin purkaa menneitä virheitä, kuten vanhoja betonilähiöitä. Tampereella on tehty tätäkin, ei tosin kantakaupungin yleiskaavassa, mutta sen jälkeen. Esimerkiksi Hervannan keskustan halkaiseva ylisuuri nelikaistainen valtaväylä muutettiin kaksikaistaiseksi ja tielinjan päälle kaavoitettiin asuntoja. Myös laajoja parkkialueita on muutettu asuintonteiksi ja autot tullaan siirtämään maan alle tai kansipaikoitukseen. Vanhojen lähiöiden ankeat keskustat betonisine tai aaltopeltisine ostoskeskuksineen ja laajoine parkkiaukeineen voitaisiin purkaa ja rakentaa uudelleen, "tiivistää eurooppalaiseksi kaupungiksi" ostoskujineen, kävelykatuineen ja toreineen. Myös kaupungin keskustassa on kymmeniä vajaakäyttöisiä tontteja, joilla on nyt autojen parkkipaikkoja, talojen yksikerroksisia liikesiipiä tai ankeita 1970-luvun matalia elementtitaloja - sinne suuntaisin katseeni ja puskutraktorien kauhan, jos sopivia asuntotontteja kysytään. Neljänneksi. Sellainen täydennysrakentaminen, jossa vanhaa, kaavataloudellisesti tehotonta aluerakennetta vain kasvatetaan viimeisille pelloille, rannoille, metsälöille, kasvipalstoille ja lasten joutomaille, ei ole hyvää täydennysrakentamista. Paitsi että se heikentää asuinalueen asumisviihtyisyyttä, se on tehotonta juuri siinä kunnallistaloudellisessa merkityksessä, jolla täydennysrakentamista perustellaan. Täydennysrakentaminen ei useinkaan lisää rakentamistehokkuutta, koska mittakaava ja rakentamistapa säilyy samana ja uudet talot tehdään luontoon, ei esimerkiksi parkkipaikalle tai vanhojen talojen sijaan, katoille tai pihojen kuolleisiin kulmiin - mikä olisi aitoa täydennysrakentamista. Esimerkkejä hyvästä täydennysrakentamisesta On Tampereella esimerkkejä kattorakentamisestakin - ne eivät tosin ole edenneet kaavoiksi asti. Esimerkiksi Kaukajärvellä on tehty suunnitelma 1970-luvulla rakennetun Annalan 3-kerroksisten talojen korottamiseksi yhdellä kerroksella. Maanpäälliset kellarikerrokset muutettaisiin asuintiloiksi. Näin taloista tulisi 5-kerroksisisia, niihin saataisiin ilmettä ja hissit ja ankeita pihoja elävöitettäisiin piharakennuksilla, joihin tulisi pyörävarastot ja pesutuvat. Täydennysrakentamisen vuodet ovat tuoneet myös monia hyviä esimerkkejä rakentamiseen ja kaavoitukseen. Asukaslähtöinen lähiöuudistus on tuottanut paljon ideoita ja joitain kivoja toteutuksiakin. Kävelykatujen ja autottomien keskustojen kehittäminen antaa visioita myös lähiöiden keskustojen uudistamiselle. Ekologisen rakentamisen innovaatioista voitaisiin osa jo siirtää rakennuslupien kriteereiksi - esimerkiksi Viikin ekoalueen kokemusten mukaisesti. Suomalaisten pikkukaupunkien perinteestä ammentavien puutaloalueiden suunnittelu on tuottanut malleja inhimillisen mittakaavan rakentamisesta, joka on kuitenkin kaavataloudellisesti tehokasta. Myös vanhojen teollisuusalueiden saneeraus asuntoalueiksi ja tietoyhteiskunnan käyttöön on hyvä esimerkki toimivasta täydennysrakentamisesta. On kiintoisaa, että Tampereella ei kantakaupungin osayleiskaava sisällä juurikaan näitä kohteita. Kuitenkin niitä on tullut yleiskaavan hyväksymisen jälkeen useita: Hatanpään viljasiilojen tilalle on noussut asuntoalue, Santalahden teollisuusalue on muutettu asuntokäyttöön, Pyynikin panimokortteliin hyväksyttiin juuri täydennyskaava, Epilän nahkatehtaan alue otettiin asuinkäyttöön, samoin Aaltosen vanha kenkätehdas - ja mittavin kohde on vielä mainitsematta: Finlaysonin ja Tampellan alueille aivan ydinkeskustaan kaavoitetaan asuntoja ja työpaikkoja tuhansille ihmisille. Kekkosentien vieminen tunneliin avaisi Näsijärven rannat osaksi kaupunkikeskustaa ja tarjoaisi myös hienon mahdollisuuden urbaaniin rantarakentamiseen. Tämä on parasta mahdollista täydennysrakentamista. Tosin siinäkin on törmätty ristiriitoihin: vaikka Finlaysonin ja Tampellan vanha teollisuusmiljöö on pääosin suojeltu, eräitä ehdottomasti säilyttämisen arvoisia rakennuksia on purettu ja aiotaan yhä purkaa, jotta rakentajien bisnes olisi tuottoisampaa.Yksi kiistakohteista on vanha värjäämö Tammerkosken yläjuoksulla aivan Finlaysonin palatsin vieressä. Käykää katsomassa kaunista 1800-luvun rakennushistoriaa niin kauan kuin ehditte!