Kaunista kaupunkia
etsimässä

Joululomalla vierailin lapsuuden maisemissa Kokkolassa. Kävelin iltapäivän sinisen tunnin Vanhan puukaupungin kaduilla ja ihailin pieteetillä kunnostettua miljöötä. Hiljaa mielessäni kyselin, miksei nykyaikana osata rakentaa yhtä kauniita asuinalueita.

Mietin, mistä vanhojen puukaupunkien kauneus syntyy. Tietysti ajan patinasta, mutta ennen muuta mittakaavan harmoniasta. Perinteisessä pientalossa niin maaseudulla kuin kaupungissa on suhteet kohdallaan, on hoikka runko, puolitoista tai kaksi kerrosta korkeutta, harjakatto ja talon muotokieltä mukailevat ikkunat. Nykyajan pientalot ovat hukanneet muodon harmonian, ne ovat levinneet tai lätsähtäneet, pursunneet tai räjähtäneet joka nurkastaan.

Sama vaiva kerrostaloissa. Kun kävelen Helsingissä tai Tampereella, ihailen niin vuosisadan alun jugendia kuin 1930-1950 -lukujen funkistaloja. Sen jälkeen rakennettuja kerrostaloja yritän olla näkemättä. Grynderit ja talopakettifirmat ovat tuhonneet Suomessa monin verroin enemmän kauneusarvoja kuin toinen maailmansota.

Viime kesänä kävin Tukholmassa katsomassa muutamaa uutta asuinaluetta. Huomasin, että Ruotsissa uskalletaan rakentaa perinnettä kunnioittaen. Tukholman keskustassa on muutama vuosi sitten rakennettu kokonainen uusvanha kortteli, jota ohilkulkija helposti erehtyy luulemaan sata vuotta vanhaksi. Suomessa arkkitehdit eivät halua suunnitella kerrostaloihin edes harjakattoja, koska pelkäävät, että se olisi vanhan jäljittelyä. Niinpä meikäläisissä kerrostaloissa ei usein ole kattoa lainkaan, vain hissihuoneet törröttävät ylimmän kerroksen päällä kertomassa, että rakennusoikeus on tullut täyteen ja nosturit viety seuraavalle työmaalle.

Kävin Tukholmassa myös Nackassa, Järlan kartanon ja tiilitehtaan ympärille nousseessa kaupunginosassa, jota ei heti uudeksi tajuakaan. Mietin sielläkin, mistä alueen viehättävyys syntyy. Kerrostalot näyttävät oikeilta kivitaloilta, eivät elementtien ja lasiparvekkeiden laatikkoleikiltä. Talot on maalattu pehmeillä väreillä, murrettua punaista, keltaista, okraa. Rivareissakin jokainen asunto on eri värinen. Kaikissa taloissa on punaiset tiilikatot. Talot nousevat jalkakäytävän reunalta, jo se tekee alueesta kaupungin eikä lähiön. Isoja parkkipaikkoja ei näy missään, autot ovat pihakatujen varsilla. Vanhaan tehtaaseen tulee putiikkeja ja toimistoja, kartanossa on ravintola ja asukkaiden harrastustiloja.

Suomessa on jälleen käynnissä historiallisen voimakas muuttoliike. Kasvukeskuksiin rakennetaan uusia asuntoja ja asuinalueita sadoille tuhansille ihmisille. Monilla kunnilla on ainutlaatuinen mahdollisuus uudistaa lähiöiden ilme ja rakentaa kokonaan uusia kaupunginosia. Mutta onko meillä malttia rakentaa kaunista?

PAULI VÄLIMÄKI