Euro ja
Tampereen markka

Ensimmäisten euro-ostosteni jälkeen olen joutunut toteamaan ikävän asian: mikään ei ole muuttunut. Rahaa on yhtä vähän kuin ennenkin. Vaan mitäpä jos euron rinnalle perustettaisiin paikallisraha? Sen nimi voisi olla vaikka Tampereen markka.

Maailmalla viime vuosina yleistyneet "letsit" (Local Exchange Trading System), eli paikallisrahat, tuovat takaisin rahan alkuperäisen idean olla vain vaihdon väline, ei päämäärä sinänsä tai keinottelun kohde. Raha on sopimus yhteisön jäsenten kesken siitä, mikä on keskinäisen vaihdon väline. EU on sopinut, että se on euro. Jossain muussa yhteisössä, sanotaan nyt vaikka Karkkilassa, voimme sopia, että vaihdon väline on merirosvoraha.

Merkkari onkin Helsingin seudun vaihtopiirin, eli Vaihtarin rahayksikkö. Savonlinnan vaihtopiirin raha on ropo, Vaasassa ja Oulussa wasa, Kyrönmaalla kyrö ja Tampereella käpy tai huki. Suomessa toimii toistakymmentä vaihtopiiriä, maailmalla niitä on jo pari tuhatta.

Vaihtopiirin jäsenet vaihtavat palveluita ilman rahaa. Kysymys on perinteisen naapuriavun ja talkootyön modernista muodosta, joka ei ole sidottu henkilökohtaiseen tuttavuuteen tai kahdenkeskiseen vastavuoroisuuteen. Minä lainaan sähköporaani sinulle viidellä merkkarilla, sinä hoidat tuttaviesi lapsia kymmenellä merkkarilla ja tuttavasi lainaavat työkaverinsa autoa viikonlopuksi 20 merkkarilla.Yksi merkkari on vastaa yhtä euroa.

Helsingin seudun vaihtopiiri on toiminut jo kuusi vuotta ja eniten on kysytty lastenhoitoapua ja autoa lainaksi. Myös vanhat tavarat vaihtavat omistajaa vilkkaasti. Paikallisraha ei korvaa oikeaa rahaa, vaan täydentää sitä. Se helpottaa arkielämää ja tuo monia palveluja sellaistenkin ulottuville, joilla ei ole niihin varaa. Se antaa tilaisuuden tienata silloinkin kun palkanmaksajaa ei löydy. Se elvyttää paikallistaloutta.

Kyse ei ole veronkierrosta tai harmaasta taloudesta, koska vaihtopiireissä ei tehdä ammattityötä. Toki palvelujen vaihtokin on tuloa, joka on ilmoitettava veroilmoituksessa. Käytännössä tällä ei ole suurta merkitystä, koska toiminta on ollut toistaiseksi pienimuotoista.

Paikallisraha avaa jännittäviä visioita. Jokaisella kunnalla voisi olla oma paikallisrahansa. Suomen markka voisi jatkaa elämäänsä Helsingin, Tampereen tai Nakkilan markkoina... Kuntalaiset voisivat halutessaan maksaa kunnallisveronsa paikallisrahalla, eli tekemällä palveluja toisilleen. Työttömät voisivat työllistää itsensä vaihtopiireissä, jos sääntöjä muutettaisiin niin, että paikallisraha ei vähentäisi työttömyyskorvausta. Näin syntyisi kolmannen sektorin talouteen perustuva kansalaispalkka Suomeen.

Alan Watts oivalsi jo 1930-luvulla, että "on absurdia sanoa, etteivät ihmiset voi vaihtaa keskenään, koska ei ole rahaa. Se on kuin sanoisi, ettei voi rakentaa taloa, koska ei ole metrejä eikä senttejä".

PAULI VÄLIMÄKI