Mille kaupunki haisee?

Miltä lapsuuden Kokkola haisi? Minä muistan meren tuoksun, uuden öljysoran höyryt, Outokummun ja Kemiran tehtaiden pistävät savukaasut ja yleisen saunan leppeät sauhut. Ja tietysti mäntysuovan tuoksun Sannanrannan matonpesupaikalla.

Hajujen historiassa on läsnä kaupungin ympäristöhistoria. Kaisa-mummuni muistaisi hevoskärryjen kolinan ja lannan lemut Torikadulla, minun lapseni muistavat autojen pakokaasujen siniset savut talviaamuna. Äitini muistaa klapilämmityksen ajan, kylmät aamut ja ritisevän raasun keittiönliedessä, minä muistan 60-luvulla kamariin ilmestyneen kamiinan ja haisevat öljytynnyrit pihanperällä.

Helsinkiläisten hajumuistoja on kuvattu uudessa kirjassa Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan (Helsingin kaupungin tietokeskus 2001). "Asuin keskustassa, jossa kaikilla taloilla oli oma savupiippu. Pakkaspäivinä nämä kaikki piiput tuottivat ilmaan niin paljon epäpuhtauksia, että silmiä kirveli", muistelee eräs haastateltu lapsuuttaan 1930-luvulla. Savupiiput, takapihojen jäteastiat, tehtaat, kaatopaikat ja viemäreiden purkupaikkoina toimineet rantavedet olivat hajujen lähteitä niin Helsingissä kuin Kokkolassa.

Kirja antaa syvyyttä nykypäivän ympäristökysymyksille. Havaitsemme, että moni modernilta kuulostava asia on vanha keksintö. Esimerkiksi jätteiden lajittelu. 1900-luvun alussa kaupunkilaiset lajittelivat ainakin ruuantähteet, tuhkat ja ulosteet erilleen muista jätteistä. Nämä "lannoitejätteet" kerättiin tynnyreihin ja "paskakuskit" kärräsivät ne pelloille ravinteiksi.

Kun kaupungit kasvoivat, homma alkoi haista. Jo 1900-luvun alkupuolella alettiin rakentaa vesiklosetteja. Kierrätys tyrehtyi, mutta hygienia parani.

Jäte pumpattiin suoraan vesistöihin. Kymmenien vuosien ajan kolibakteerit saivat lisääntyä kaikessa rauhassa. Kokkolassa vesien saastumisen pysyvä muistomerkki on Suntti. Sen pohjalietteestä voisi lukea kahden vuosisadan ympäristöhistorian.

Tehtaat saivat aina 1960-luvulle saakka haudata myrkkyjätteensä takapihoilleen. Sitten niitä upotettiin kaatopaikoille. Muistan miten poikien kanssa 1960-luvulla teimme löytöjä Kokkolan kaatopaikalta - lokkien ja rottien seassa ja "paskalaanin vartijan" katseilta piilossa. Jätteitä ei peitetty eikä tanattu, penkassa kyti jatkuva tulipalo. Nyt tällaisia saastuneita maa-alueita otetaan asuinkäyttöön. Maaperän puhdistuksesta on tullut miljoonabisnes.

Ympäristönsuojelu mullisti kaupungin kasvot 1900-luvulla. Enää meidän ei tarvitse haistella kivihiilen katkuja, mädäntyvien jätteiden tai saastuneiden rantavesien lemuja. Saamme valittaa vain autojen pakokaasuista, kantakapakan tupakansavusta tai bussinaapurin hajuvedestä.

PAULI VÄLIMÄKI