Kevään ihmeitä

Kevät on ehdottomasti vaarallisin vuodenaika. Talven turtumus hellittää, säyseä perhe-elämä paljastuu järkyttävän tylsäksi, työ kutsuu kuin Buchenwaldin hälytys. Peilistä tuijottaa kalsea naama, joka on kuin arkusta nostettu. Jotain uutta täytyy nyt keksiä.

Yllättävä toimeliaisuuden puuska voi kuitenkin tyhjentää kukkaron, sekoittaa arjen ihmissuhteet ja järkyttää luonnon tasapainoa. Näin keski-ikäisenä, keskiluokkaisena ja muutenkin keskinkertaisena miehenä tarvitsisin turvallisia järistyksiä elämääni. Sellaisia, joiden jälkeen kaikki näyttää uudelta, vaikka on sitä samaa.

Niinpä sitten päätän, etten lähde tänäkään keväänä etelään enkä vieraisiin, en vaihda autoa enkä vaimoa, en korjaa eteisen lattiaa enkä osta uutta taloa. Sen sijaan haluan etsiä arkipäivän pieniä ihmeitä. Sellaisia, jotka eivät maksa mitään, jotka eivät kuluta luonnonvaroja eivätkä jätä sotkuisia jälkiä, mutta joista syntyy hyvä ja kevyt mieli.

Takaisin luontoon. En pääse Lappiin, mutta lähin metsä on kymmenen metrin päässä, lähin järven selkä puolen kilometrin päässä. Tuuli puhaltaa kylmästi, mutta aurinko lämmittää. Etsin suojaisan poukaman, istun kaatuneelle koivun rungolle, kaivan repusta kahvia ja leipää. Suljen silmäni ja päätän jatkaa umpimetsään niin kauaksi, että autojen huminaa ei enää kuulu.

Linnut. Voiko ihminen, joka ei tunnista kaikkia naapureitaan nimeltä, oppia tuntemaan linnut? Olen päättänyt yrittää. Autoilua lintujen perässä en tajua, mutta seuraan Suomen Luonnonsuojeluliiton ex-puheenjohtajan Timo Helteen jälkiä: hän ryhtyi valokuvaamaan pihalintuja. Lintujen visailut päihittävät mennen tullen television visailuohjelmat. Ja kun kissamme pääsee livahtamaan pihalle, draama voittaa väkivaltaelokuvatkin.

Leikkiminen. Illalla kotona en aukaisekaan tietokonetta. Pudottaudun lattialle kuusivuotiaan tasolle. Kaivamme kellarista vanhoja lautapelejä, pelikortteja, lännenmiehiä ja legosarjoja. Sitten menemme pihalle rakentamaan talven viimeisen lumilinnan. Aamulla se on jo sula raunio, mutta lapsen silmien ilo sytyttää minunkin katseeni pitkäksi aikaa.

Lukeminen. Olen löytänyt uudelleen dekkarit. Vuosia ajattelin, että niiden lukeminen on hyödytöntä ajanhukkaa, iltaisinkin täytyy lukea vain klassikoita tai jotain tietopuolista. Se kävi tylsäksi ja lopetin lukemisen kokonaan. Leena Lehtolaisen dekkarit ovat sopivan arkisia ja ajankohtaisia. Maria Kallio on sitä paitsi aika seksikäs punapää. Ja ilmeisesti Suomen ainoa vihreä poliisi.

Suuteleminen. Bussin ikkunasta näen neljä ulkomainosta, joissa on suutelevia pareja. En katso, mitä ne haluavat myydä minulle, mutta suuteleminen näyttää kevyeltä, kauniilta ja kivalta. Päätän antaa vaimolle aamusuukon ja iltasuukon. Kun moiskautan vielä töistätulosuukon niin kuin amerikkalaisissa elokuvissa, hän kysyy: "Et kai vaan ole rakastunut?"

PAULI VÄLIMÄKI