Kohtuus kaikessa

Kuka nyt kestävää kehitystä vastustaisi? Sitä kannattavat niin ydinvoiman puolustajat kuin vastustajat, niin geenitekniikan kehittäjät kuin tuomitsijat, niin talouskasvun tukijat kuin kriitikot. Näin ylevä, mutta tyhjä käsite on aika heittää kierrätykseen.

Kestävän kehityksen ansio oli siinä, että se nosti 1990-luvulla ympäristöasiat maailman Tärkeiden Asioiden joukkoon. Kukapa vastustaisi "ihmiskunnan nykyisten tarpeiden tyydyttämistä niin, että tulevilta sukupolvilta ei viedä mahdollisuutta tyydyttää omia tarpeitaan". Kestävällä kehityksellä on kuorrutettu kaikki nykyajan ideologiat ja politiikat.

Mistähän se perimmältään johtuu? Ehkä ongelmien monimutkaisuudesta. Ydinvoima vähentää hiilidioksidipäästöjä välittömästi, mutta lisää niitä välillisesti. Geenitekniikalla voidaan ratkoa maailman nälkäongelmaa, mutta aiheuttaa samalla uusia ja tuntemattomia riskejä. Talouskasvu tuottaa voimavaroja ratkoa ympäristöongelmia, mutta samalla se itse aiheuttaa niitä lisää. Kestävä kehitys ei näitä noidankehiä pura.

Kestävän kehityksen oppi on ihmiskeskeinen: rajoittakaamme luonnon riistoa, jotta lapsillemme riittäisi vaurautta. Monille 2000-luvun ajattelijoille ja aktivisteille tämä ei riitä. Ihmiskeskeisen etiikan rinnalle ja ohi pyrkii ekosentrinen etiikka, joka tunnustaa eliölajien itseisarvon. Mitä toivoisitte ihmislajille tehtävän, tehkää te myös muille lajeille. Kasvissyöjät, vegaanit ja eläintensuojelijat ovat laajentaneet ikivanhan eettisen elämänkoodin koskemaan ihmislajin lisäksi muita lajeja.

Voisiko olla niin, että nämä pienet ääriliikkeet ilmaisevat alkaneen vuosituhannen vakavinta eetosta? Väitän, että näissä liikkeissä nostaa päätään ihmiskunnan itsesuojeluvaisto. Elämmehän ydintekniikan, tietotekniikan ja geenitekniikan kehittymisen myötä ennen kokemattoman luonnonhallinnan kynnyksellä.

2000-luvun ympäristökysymys on maapallon kokoinen: miten puretaan väestönkasvun, ilmastonmuutoksen ja tuottavan maan hupenemisen noidankehä? Monien asiantuntijoiden mukaan se edellyttää luonnonvarojen kulutuksen pudottamista kymmenesosaan nykytasosta länsimaissa. Ehkä puolet ratkaisusta löytyy uudesta tekniikasta ja taloudesta, mutta se toinen puoli täytyy löytyä arvojemme ja elämäntapojemme muutoksesta.

Kulutuskulttuurin sijaan on etsittävä kohtuuden kulttuuria. Sitä voin opetella arkisissa käytännöissä. Miten voisin vähentää vuosittaista autoilua 20 000 kilometristä kymmeneentuhanteen kilometriin? Tai kaatopaikkajätteiden määrää 200 kilosta sataan kiloon? Tai lämmön kulutusta 20 000 kilowattitunnista tuhanteen? Tai paperinkulutusta 200 kilosta sataan kiloon?

PAULI VÄLIMÄKI