Pientalojen puolesta

Suomi muuttaa taas etelään. Juuri kun ennätimme huokaista, että uusia lähiöitä ei enää rakenneta, se alkoi taas. Pikkukaupungeista kasvukeskuksiin muuttaville rakennetaan betonilaatikoita, joita kerrostaloiksi kutsutaan. Miksi ihmisille ei rakenneta ihmisten kokoisia taloja?

En väheksy kerrostaloasumista. Se on isojen kaupunkien ekologinen asumismuoto, joka mahdollistaa hyvän joukkoliikenteen ja monipuoliset palvelut. Varsinkin keskustassa kerrostaloasumista tulisi lisätä. Mutta pelloille ja metsiin leviävät elementtikerrostalot ovat jotenkin irvokkaan näköisiä. Ne tuntuvat huutavan: Hei, me ollaan eksyksissä!

Suomessa on unohdettu perinteinen pientalorakentaminen. Se elää vielä Porvoon, Rauman tai Kokkolan vanhoissa puukaupungeissa, samoin monissa muissa pikkukaupungeissa. Vanhat puutalokorttelit ovat hyvin tehokkaasti rakennettuja. Itse asiassa 1800-luvun pientalokaavoissa on yhtä suuri aluetehokkuus kuin tavanomaisessa kerrostalolähiössä, jossa on talo siellä ja toinen täällä, kolmas tuolla parkkipaikan takana.

Porvoossa suunnitellaan uutta pientaloaluetta Porvoonjoen länsirannalle vanhan Porvoon tyyliin. Samantapaisia suunnitelmia tiiviistä pientaloasumisesta on muuallakin. Moderni puukaupunki -hankkeen projektipäällikkö Markku Karjalainen on kiertänyt pitkin Suomea innostamassa kuntia rakentamaan puukerrostaloja ja uudenlaisia pientaloalueita. Häneltä eivät lopu laatusanat puutalojen puolesta: "Keveys, nopeus, yksinkertaisuus, joustavuus, talvirakentamishelppous, positiiviset mielikuvat, estetiikka, miljööarvot, ekologisuus, paloturvallisuus, asumisviihtyisyys, elinkaariajattelu, terveellisyys, ihmisten valinnanmahdollisuuksien lisääminen..."

Omakotiasumista syytetään usein epäekologiseksi, koska se lisää liikennettä. Omakotialueilla ei juurikaan ole palveluja, vaan ne haetaan autoilla hypermarketeista. Perinteisessä puukaupungissa palvelut olivat kuitenkin lähellä ja niihin mentiin kävellen tai pyörällä. Asuntojen lisäksi taloissa oli myymälöitä, kahviloita ja verstaita. Kauppias tai käsityöläinen asui usein puotinsa yläkerrassa. Porvoossa yritetään tuoda myös tämä perinne takaisin moderniin puukaupunkiin.

Asun itse lähiössä, jossa ei yhden kaupan ja kioskin lisäksi ole edes kaavoitettu mitään palveluja. Jos haluan lähteä munkkikahville, lähin kahvila on neljän kilometrin päässä. Yrittäjiä kyllä olisi, eräs nainen muutti vanhan pihamökin kukkakaupaksi, toinen perusti kampaamon kerhohuoneeseen, kolmas vuokrasi autotallin verstaaksi. Tiedot lähipalvelujen kuolemasta ovat siis ennenaikaisia, mutta vaikeaksi kaavoittajat ja suunnittelijat niiden elvyttämisen ovat tehneet.

PAULI VÄLIMÄKI