Luonto hyökkää

Muurahaiset ovat hyökänneet kotiimme. Ne ovat vallanneet eteisen portaiden alustan. Vaikka kannatan rauhanomaista rinnakkaineloa ihmisen ja muiden luontokappaleiden välillä, minun reviirilleni ei luvatta tulla!

Yritämme ensin häätää niitä vanhan kansan konsteilla: sokerivana ulos ovesta. Niitä tulee vain lisää. Myöskään "Joka naisen niksikirjan" vinkit - hienonnettu pippuri tai suola - eivät tehoa. Vuodelta 1951 olevan kirjan järeintä asetta, "jotakin DDT-pitoista" hyönteismyrkkyä emme ole vielä kokeilleet.

Muurahaiset eivät hyökkää yksin. Leppälintu on pesinyt räystään alle ja herättää meidät aamuviideltä mekastuksellaan. Rikkaruohot ovat vallanneet kasvimaan, juolavehnä lähestyy uhkaavasti metsänrajasta ja hyttyset estävät avaamasta ikkunoita illalla.

Kun kohtaan kesäluonnon runsauden ja päällekäyvän uhkeuden, en voi kuin ihmetellä äskettäin julkistettua selvitystä: joka kymmenes tunnettu eläin- ja kasvilaji on Suomessa uhanalainen. Paradoksia jyrkentää "Suomen ympäristön tulevaisuus" -teoksen väite: meillä on elävää luontoa niin lajeina kuin biomassana enemmän kuin kahteen sataan vuoteen.

Onko siis luonnon värikylläs paletti vain näköharhaa? Vaaniiko raukean poutapäivän takana biodiversiteetin romahdus?

Ei, luonto ei romahda, kun jokin eläin- tai kasvilaji kuolee. Luonto vain muuttaa muotoaan. Tehomaatalous on yksi syypää monien pellonreunakasvien ja viljelymaiden pikkulintujen taantumiseen. Mutta maatalous on myös tuonut Suomeen lukemattomia uusia kasvi- ja eläinlajeja.Tehometsätalous on syypää varsinkin vanhojen metsien lajien uhanalaistumiseen. Positiivinen tieto on, että uhanalaisten metsälajien määrä ei ole 1990-luvulla lisääntynyt. Ehkä pehmeä metsänhoito alkaa vaikuttaa. Myös monien suurten eläinten kannat ovat vahvistuneet - kotkat, sudet ja karhut valtaavat takaisin reviirejään, kun ihmislaji pakkautuu kasvukeskuksiin.

Ei luonto sure, kun jokin laji kuolee. Vain ihminen antaa arvon elämälle. Viimeisen saimaannorpan kuolema olisi tragedia vain kahdelle lajille, saimaannorpalle itselleen - ja ihmiselle, joka jäisi tietämään, mikä aiheutti tuon lajin sukupuuton.

Pienilläkin teoilla voimme suojella uhanalaisten lajien reviirejä. Ketojen niitto, rantaviivan luonnonmukaisuus, metsiin jätetyt lahopuut, hakkuilta säästetty vanha metsäpalsta, tukitut suo-ojat, hoitamaton ja villinä rehottava takapiha antavat monille lajeille uusia mahdollisuuksia.

Ihminenkin voi puolustaa reviiriään pehmeästi. Kokeilen huomenna vielä yhtä varmaa konstia: sillipurkin lientä kun kaataa kolmena päivänä muurahaisten kulkureitille, ne katoavat. Hyvää kesää lukijoilleni!

PAULI VÄLIMÄKI