Huoleton hevoseton mies

Onko siitä vasta kolme kuukautta? Ihmeen sujuvasti olen oppinut myöhästelemään busseista ja säilyttämään hermoni räntäsateessa lapsi toisessa, kauppakassi toisessa kädessä. Kaupungissa voi asua ja elää ilman autoa, jopa lapsiperheellinen.

Sanottakoon nyt heti, etten luopunut autosta vihreyttäni. Vanhaa rotiskoa ei vain uskaltanut pitää enää yhtään talvea ja uutta ei ole varaa ostaa. Mutta olen tyytyväinen ratkaisuuni, vaikka jatkuvasti tulee eteen tilanteita, jolloin huomaan, että tämä yhteiskunta ja tämä kaupunki on suunniteltu autoileville ihmisille.

Kolmessa kuukaudessa olen kävellyt enemmän kuin kolmen ratin takana viettämäni vuoden aikana. En osaa vasiten lähteä lenkille, mutta nautin hyötykävelystä. Aamulla menen pienimmän kanssa bussilla tarhaan ja kävelen sieltä hissukseen töihin. Ruumis ja ajatukset heräävät eloon enkä enää torkahtele tietokoneen äärellä.

Mukavaa on kävellä kaupungin keskustassa. Sekin on hyötyliikuntaa. Aikaa vain on varattava siirtymisiin enemmän kuin ennen. Inhottavaa on raahautua kauppakassien kanssa kaupungilta väsyneenä kotiin. Ja odotella pysäkillä 20 minuuttia, kun bussi meni justiinsa. Bussissa otan torkut ja annan autonkuljettajan tehdä työt.

Lapset kulkevat harrastuksiinsa nurisematta julkisilla. Junamatkoja he odottavat malttamattomina. Mutta jouluna emme lähteneet perinteiselle mummolan matkalle koko porukalla. Viiden hengen kapsäkit, sukset ja lahjat olisivat vaatineet tavaravaunun vuokraamisen. Koulun joulukirkkoon menimme koulun tilaamalla bussilla - minä, tytär ja viisi muuta oppilasta. Loput viisisataa perhettä menivät kukin omilla autoillaan.

Bensa- ja vakuutusmaksut ovat vaihtuneet bussikorttiin. Korjaamolaskut käytän taksimatkoihin, kun tulee oikein kiire junalle tai kokoukseen. Rahaa säästyy silti.

Marketeissa ei tule enää käytyä. Ostokset on kätevintä tehdä keskustan kaupoissa, koska sieltä on lyhyin matka bussipysäkille. Mutta keskustassa ei ole yhtään rautakauppaa tai huonekaluliikettä. Niinpä kellarin seinäremontti on yhä kesken kun tasoite loppui ja ne kauan haaveillut joustinpatjat ovat yhä hankkimatta. Meneekö muuten joustinpatjasta maksu, jos sen kuljettaa bussissa?

Kierrätyskin on vaikeutunut. Kellariin on alkanut kertyä maito-, säilyke- ja lasipurkkeja, kun lähimpään ekopisteeseen on pari kilometriä. Odottelen sitä autoilevaa vierasta, jonka peräkonttiin voin työntää ne.

Talvella tuntuu turvallisemmalta liukastella viiden kuin viidenkymmenen tai sadan kilometrin tuntivauhdilla. Kesällä tilanne on toinen. Kun vaimo ei huomaa, vilkuilen jo vaivihkaa autoliikkeiden tarjouksia ja lasken käsirahan riittävyyttä ja kuukausierän suuruutta.

PAULI VÄLIMÄKI