Autoriippuvuus

Olen ennenkin valittanut tällä palstalla luonteeni heikkoutta tarttua auton rattiin. Siitä olen saanut terävää ja tervettä palautetta tyyliin: "Hyvä kun pohdit autoilun ympäristöhaittoja. Vielä parempi olisi kun myisit saastuttavan saabisi ja siirtyisit polkupyörän rattiin."

Kehotus on tietenkin oikeansuuntainen, mutta tehoton. Kun olen tottunut auton suomaan vapauteen ja nopeuteen, en niistä helpolla luovu - olkoonkin että vapaus ja nopeus ovat kalliita, ympäristöä turmelevia ja vähänkin syvemmässä katsannossa pelkkiä illuusioita.

Myönnän että autoon syntyy riippuvuus - sitä voi hyvin verrata tupakan tai alkoholin synnyttämään riippuvuuteen. Minulla se toimii näin. Ajattelen aamulla, että tänään menen bussilla kaupunkiin. Sitten teen töitäni, luen lehtiä tai vastailen sähköpostiviesteihin niin pitkään, että joudun toteamaan: pakko mennä autolla, muuten en ehdi.

Tai sitten päätän lähteä polkupyörällä, mutta huomaan kumin olevan puhki. En ennätä korjata sitä ja vihaisena työnnyn auton rattiin. Paluumatkalla unohdan ostaa paikkausrasian ja niin sekin ryhdistäytyminen haihtuu ilmaan.

Onpa tilanteita, missä olen kaivanut bussikortin päättäväisesti esiin. Sitten vaimo sanoo, että tänään on haettava lapsi hoidosta kesken päivän ja vietävä hammaslääkäriin - hyvä kun on tuo auto.

Olen myös havainnut, että me autoilevat perheet omaksumme helposti autosidonnaiset kulutustavat. Lähikauppaan poiketaan vain hakemaan unohtunut kahvipaketti ja kesken istunnon loppunut vessapaperi. Ruokakassit raahataan työmatkan varrella olevista isommista marketeista. Tuo myös vaihtelua arki-iltaan tai lauantaipäivään, kun voi kätevästi poiketa kauemmaksi kaupoille, vaikka tarvetta ei olisi kuin saunamakkaralle - jos sillekään. Marketin hyllyjä kierrellessä koemme sen vapauden illuusion. Ihan kiva. Ehkä paluumatkalla poikkeamme vielä hakemassa lapsille videon ja jättämässä ärrälle loton.

Tämmöistä pörräämistä asunnon, markettien ja keskustan välillä on minun ja monen muun kaupunkilaisen autoilu. Myönnän kernaasti, että suuri osa siitä on turhanaikaista ajelua, jonka lopettaminen ei romauttaisi hyvinvointiani, ehkä jopa lisäisi todellisen vapauteni määrää. Mutta miten autoriippuvuudesta voi vapautua? Jään odottamaan hyviä reseptejä.

Toki on hetkiä jolloin koen olevani tarpeellinen ja hyödyllinen kuski. Kun kärrään peräkärryllä tyttärelle uutta sänkyä tai vien tuttavan remonttityömaalle tikkaita ja pukkeja tai roudaan lapsia muskariin kaupungin toiselle laidalle. Silloin en koe autoa turhaksi kapineeksi. Mutta silloin mieleeni hiipii kysymys: pitäisikö hakea AKT:n jäsenyyttä, auton omistaminen kun on tehnyt minusta osa-aikaisen kuljetustyöläisen...

PAULI VÄLIMÄKI