Kännykkä - tuo pelsepuupin pasuuna

Vielä pari vuotta sitten matkapuhelimen tarpeellisuutta epäiltiin ja kännykän käyttäjille naureskeltiin. Nyt yhdeksällä kotitaloudella kymmenestä on kännykkä. Kukaan ei kiinnitä siihen huomiota. Se on muuttunut yhtä arkiseksi esineeksi kuin rannekello tai pankkikortti. Kännyköitä on itse asiassa useammassa taloudessa kuin autoja.

Moni mullistava tuote on käynyt läpi samanlaisen epäilyksen ja naureskelun vaiheen kulutuksen historiassa. Mika Pantzar kertoo hauskoja esimerkkejä vääristä ennusteista kirjassaan Kuinka teknologia kesytetään (Tammi1996).

Kun Bell keksi puhelimen vuonna 1876, sitä pidettiin merkityksettömänä statushyödykkeenä ja ensimmäisille puhelimenkäyttäjille naureskeltiin. Levysoittimen keksijä Thomas Alva Edison arveli, että tuotteella ei tule koskaan olemaan mitään kaupallista arvoa. IBM:n johtaja Thomas J.Watson sanoi 1940-luvulla, että tulevaisuuden maailman tarpeet täyttää neljä tietokonetta.

Paitsi väärät ennusteet, myös asenteellinen vastustus leimaa usein uutuustuotteiden syntyä. Uskonnolliset piirit vastustivat radioa 1920-luvulla "pelsepuupin pasuunana". 1950-luvulla television arveltiin pilaavan lasten näön ja terveyden samaan tapaan kuin tietokoneiden ja videopelien 1980-luvulla. Nyt puhutaan internetistä uutena huumeena. Se on 90-luvun pelsepuupin pasuuna.

Ei kulutuskritiikki kuitenkaan turhaa ole, vaikka se usein iskee kirveensä kiveen. Mika Pantzarin kirjan äärellä aloin katsella aikamme kulutuskulttuuria vähän uusin silmin.

Auto oli Suomessa aina 50-luvulle saakka enemmän vapaa-ajanvieton väline kuin arkinen liikenneväline. Jos auto olisi nytkin enemmän harrastus, nautinnon ja vauhdinhurman kohde ja arkiset työmatkat ajeltaisiin julkisilla, liikenteen ympäristöhaitat vähenisivät olennaisesti. Jos autolla ajaisi - tai lihaa söisi - vain kerran viikossa, siihen tulisi juhlan tuntu.

Vielä 1600-luvulla arvostettiin esineissä ajan patinaa, uudet tavarat olivat vähempiarvoisia. Eikö jatkuva uutuustuotteiden lanseeraaminen ja mallien muuttelu ole merkki siitä, että tuote ei ole löytänyt klassikon laatua ja kauneutta? Jos kuluttajat suosisivat pitkäikäisiä, ajattomia tavaroita - Pantzar puhuu esineiden rakastamisesta ja hoivaamisesta - kulutuksen määrällinen kasvu voitaisiin ehkä pysäyttää.

Markkinat kehittyvät siihen suuntaan, että ihmiset omistavat tavaroita yhä lyhyemmän aikaa. Herää kysymys, miksi omistaa niitä ollenkaan? Monia tavaroita voisi vain lainata tai vuokrata. Ainoa, minkä silloin omistaisi, olisi tavaran tuoma hyöty ja nautinto. Sehän olisi halvempaa, huolettomampaa, samalla rahalla saisi useampia tarpeita tyydytettyä ja luontokin huokaisisi helpotuksesta.

PAULI VÄLIMÄKI