Välitetään maailmasta.

Villin maailmantalouden hallintaan tarvitaan valtioiden voimakasta yhteistyötä. Globaalin demokratian lisäämiseksi on kehitettävä niin YK:ta kuin EU:ta. Maailman talousjärjestöjen rinnalle tarvitaan yhtä voimakas Maailman ympäristöjärjestö.

Globalisaation hallintaan tarvitaan uusia välineitä. Kun talous maapalloistuu, myös politiikan on maapalloistuttava. Valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen on laadittava markkinoille globaalit työehdot, kuten minimipalkat, kohtuulliset työolot, lapsien ja vähemmistöjen riiston estäminen, ammatillinen järjestäytymisoikeus.

Verkostoyhteiskunnan talous on rajatonta, se hakeutuu sinne, missä osaaminen ja pääomat kohtaavat. Kansallisvaltiot ovat käyneet liian pieniksi yksin säätelemään globaalitalouden virtoja. Siksi EU:n syveneminen liittovaltion suuntaan on välttämätöntä. Se antaa politiikalle takaisin vallan, jonka pääomien vapauttaminen vei. EU:sta tuskin koskaan tulee Yhdysvaltojen kaltaista liittovaltiota, eikä sitä pidä tavoitellakaan. Ylikansallista päätöksentekoa on vahvistettava niissä asioissa, missä se on välttämätöntä, kuten taloudellisen kehityksen ohjaamisessa, ympäristönsuojelussa, ihmisoikeusasioissa, kriisinhallinnassa, kehitysongelmien ratkomisessa, reilun kaupan pelisääntöjen luomisessa ja rajattomilla työmarkkinoilla liikkuvien työntekijöiden sosiaalisten oikeuksien turvaamisessa.

Toisaalta EU:n on otettava tosissaan oma läheisyysperiaatteensa, eli päätökset on siirrettävä niin lähelle ihmisiä kuin mahdollista. Monissa asioissa valtio on itse asiassa turha välikäsi, maakunnat ja kunnat ovat parempia demokratian tasoja kuin läänit tai valtio.

Vapaata kauppaa perustellaan usein sillä, että kehitysmaillakin on mahdollisuus saada tuotteitaan markkinoille. Näin ei kuitenkaan ole tapahtumassa kuin teollistuneiden kehitysmaiden osalta. Teollisuusmaat maksavat esimerkiksi maataloustukia 350 miljardia dollaria, kahdeksankertaisesti kehitysapuun verrattuna. Tuet ovat tärkein este kehitysmaiden maataloustuotteiden viennin kasvulle. EU:n maataloustuet tulisi suunnata vientituesta ja suorasta tuotantotuesta ekologisten ja innovatiivisten viljelymenetelmien sekä maaseudun ympäristönhoidon tukemiseen.

Pääomien liikkeiden vapauttaminen on merkinnyt monien teollisuusalojen siirtymistä halvan työvoiman maihin. Tämä lisää rakennetyöttömyyttä myös teollisuusmaissa, mutta toisaalta se lisää teollista tuotantoa kehitysmaissa. Oleellista on, että Kansainvälisen työjärjestön ILO:n työelämän perusoikeuksien tulee olla myös Maailman kauppajärjestön WTO:n toiminnan perustana, niiden yli ei kaupan vapaus saa kävellä. Euroopan Unionin tulee nostaa globaali sosiaalipolitiikka ulkopolitiikkansa yhdeksi kärjeksi ja vaatia myös sanktioita, kuten tuonnin rajoittamista niistä maista, jotka eivät yhteisiä sopimuksia noudata.

Talouden globalisaatio voi olla myös ekologisesti vahingollista, jos yritykset siirtävät tuotantoa matalien ympäristönormien maihin. Globaali ympäristönhallinta ei onnistu vain kansainvälisillä ympäristösopimuksilla, joihin hyvin harvoin saadaan kaikkia valtioita mukaan. YK:n yhteyteen tulisi perustaa Maailman ympäristöjärjestö, World Environment Organisation. Se voitaisiin muodostaa yhdistämällä nykyiset YK:n ympäristöohjelma UNEP, kehitysohjelma UNDP ja kauppa? ja kehitysjärjestö UNCTAD. WEO valvoisi kaikkien ympäristösopimusten ja kestävän kehityksen sopimusten noudattamista ja sen päätökset sitoisivat myös Maailman kauppajärjestöä WTO:ta.

Globaaliin hallintaan liittyy myös ylikansallisten organisaatioiden demokratisointi. YK ja sen alaiset järjestöt toimivat "yksi maa, yksi ääni" -periaatteella, mutta jo YK:n turvallisuusneuvosto on epädemokraattinen jäänne kylmän sodan ajalta. Maailmanpolitiikan kohtaloita ratkotaan G8-maiden kokouksissa, joihin osallistuvat vain kahdeksan maan valtionpäämiehet. Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston päätöksenteossa painaa sijoittajien ääni enemmän kuin kehitysmaiden ääni. WTO tekee päätöksiään myös julkisuudelta salassa, mikä vaikeuttaa demokraattista kontrollia.

Yhdistyneiden Kansakuntien roolia globaalihallinnan välineenä on vahvistettava. Yleiskokouksen asemaa on korostettava ja turvallisuusneuvoston roolia vähennettävä järjestön toiminnassa. Turvallisuusneuvostoa voitaisiin uudistaa siten, että siellä olisi valtioliittojen edustus, esimerkiksi Eurooppaa edustaisi EU ja Afrikkaa äskettäin perustettu Afrikan Unioni.

YK:n roolin vahvistamisen avainkysymys on riittävän kansainvälisen rahoituksen turvaaminen globaalihallintaan. Kestävä rahoituspohja voidaan aikaansaada vain siten, että se on riippumaton vaihtuvista hallituksista. Globaalista verotuksesta on esitetty erilaisia malleja, joissa verotetaan mm. kansainvälistä kauppaa, tietoverkoissa liikkuvia bittejä, rajojen yli liikkuvia matkailijoita tai maasta toiseen siirtyvää valuuttaa (ns. Tobin-vero). Myös kansainväliset ympäristöverot ja yhteisen omaisuuden, kuten valtamerten, ilmakehän, avaruuden tai napa-alueiden käyttömaksut voisivat tuottaa varoja maailmanhallinnon kassaan.

Suomen on nostettava kehitysapu 0,7 prosenttiin BKT:sta vuoteen 2010 mennessä. Kehitysavun painopiste on oltava vähiten kehittyneiden maiden vähiten kehittyneissä osissa ja ihmisissä: maaseudun elinkeinojen kehittämisessä, lasten ja nuorten elinolojen ja koulutuksen parantamisessa, naisten aseman ja oikeuksien turvaamisessa ja ympäristöongelmien ratkaisemisessa. Myös yritysten osaamista tarvitaan kehitysyhteistyössä. Esimerkiksi uusiutuvan energian (aurinkosähkö!), energiansäästön, jätehuollon, hygienia- ja saniteettikysymyksen (kuivakäymälät!), maatalouden (luomu!) ja lääketieteen kehittämisessä suomalaisyritykset voivat antaa merkittävän panoksen.


	Etusivu Henkilöesittely Politiikkaa Usko tai älä Kirjoitukset ja puheet Linkit BLOGI In english	Välitetään maailmasta. Villin maailmantalouden hallintaan tarvitaan valtioiden voimakasta yhteistyötä. Globaalin demokratian lisäämiseksi on kehitettävä niin YK:ta kuin EU:ta. Maailman talousjärjestöjen rinnalle tarvitaan yhtä voimakas Maailman ympäristöjärjestö. Globalisaation hallintaan tarvitaan uusia välineitä. Kun talous maapalloistuu, myös politiikan on maapalloistuttava. Valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen on laadittava markkinoille globaalit työehdot, kuten minimipalkat, kohtuulliset työolot, lapsien ja vähemmistöjen riiston estäminen, ammatillinen järjestäytymisoikeus. Verkostoyhteiskunnan talous on rajatonta, se hakeutuu sinne, missä osaaminen ja pääomat kohtaavat. Kansallisvaltiot ovat käyneet liian pieniksi yksin säätelemään globaalitalouden virtoja. Siksi EU:n syveneminen liittovaltion suuntaan on välttämätöntä. Se antaa politiikalle takaisin vallan, jonka pääomien vapauttaminen vei. EU:sta tuskin koskaan tulee Yhdysvaltojen kaltaista liittovaltiota, eikä sitä pidä tavoitellakaan. Ylikansallista päätöksentekoa on vahvistettava niissä asioissa, missä se on välttämätöntä, kuten taloudellisen kehityksen ohjaamisessa, ympäristönsuojelussa, ihmisoikeusasioissa, kriisinhallinnassa, kehitysongelmien ratkomisessa, reilun kaupan pelisääntöjen luomisessa ja rajattomilla työmarkkinoilla liikkuvien työntekijöiden sosiaalisten oikeuksien turvaamisessa. Toisaalta EU:n on otettava tosissaan oma läheisyysperiaatteensa, eli päätökset on siirrettävä niin lähelle ihmisiä kuin mahdollista. Monissa asioissa valtio on itse asiassa turha välikäsi, maakunnat ja kunnat ovat parempia demokratian tasoja kuin läänit tai valtio. Vapaata kauppaa perustellaan usein sillä, että kehitysmaillakin on mahdollisuus saada tuotteitaan markkinoille. Näin ei kuitenkaan ole tapahtumassa kuin teollistuneiden kehitysmaiden osalta. Teollisuusmaat maksavat esimerkiksi maataloustukia 350 miljardia dollaria, kahdeksankertaisesti kehitysapuun verrattuna. Tuet ovat tärkein este kehitysmaiden maataloustuotteiden viennin kasvulle. EU:n maataloustuet tulisi suunnata vientituesta ja suorasta tuotantotuesta ekologisten ja innovatiivisten viljelymenetelmien sekä maaseudun ympäristönhoidon tukemiseen. Pääomien liikkeiden vapauttaminen on merkinnyt monien teollisuusalojen siirtymistä halvan työvoiman maihin. Tämä lisää rakennetyöttömyyttä myös teollisuusmaissa, mutta toisaalta se lisää teollista tuotantoa kehitysmaissa. Oleellista on, että Kansainvälisen työjärjestön ILO:n työelämän perusoikeuksien tulee olla myös Maailman kauppajärjestön WTO:n toiminnan perustana, niiden yli ei kaupan vapaus saa kävellä. Euroopan Unionin tulee nostaa globaali sosiaalipolitiikka ulkopolitiikkansa yhdeksi kärjeksi ja vaatia myös sanktioita, kuten tuonnin rajoittamista niistä maista, jotka eivät yhteisiä sopimuksia noudata. Talouden globalisaatio voi olla myös ekologisesti vahingollista, jos yritykset siirtävät tuotantoa matalien ympäristönormien maihin. Globaali ympäristönhallinta ei onnistu vain kansainvälisillä ympäristösopimuksilla, joihin hyvin harvoin saadaan kaikkia valtioita mukaan. YK:n yhteyteen tulisi perustaa Maailman ympäristöjärjestö, World Environment Organisation. Se voitaisiin muodostaa yhdistämällä nykyiset YK:n ympäristöohjelma UNEP, kehitysohjelma UNDP ja kauppa? ja kehitysjärjestö UNCTAD. WEO valvoisi kaikkien ympäristösopimusten ja kestävän kehityksen sopimusten noudattamista ja sen päätökset sitoisivat myös Maailman kauppajärjestöä WTO:ta. Globaaliin hallintaan liittyy myös ylikansallisten organisaatioiden demokratisointi. YK ja sen alaiset järjestöt toimivat "yksi maa, yksi ääni" -periaatteella, mutta jo YK:n turvallisuusneuvosto on epädemokraattinen jäänne kylmän sodan ajalta. Maailmanpolitiikan kohtaloita ratkotaan G8-maiden kokouksissa, joihin osallistuvat vain kahdeksan maan valtionpäämiehet. Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston päätöksenteossa painaa sijoittajien ääni enemmän kuin kehitysmaiden ääni. WTO tekee päätöksiään myös julkisuudelta salassa, mikä vaikeuttaa demokraattista kontrollia. Yhdistyneiden Kansakuntien roolia globaalihallinnan välineenä on vahvistettava. Yleiskokouksen asemaa on korostettava ja turvallisuusneuvoston roolia vähennettävä järjestön toiminnassa. Turvallisuusneuvostoa voitaisiin uudistaa siten, että siellä olisi valtioliittojen edustus, esimerkiksi Eurooppaa edustaisi EU ja Afrikkaa äskettäin perustettu Afrikan Unioni. YK:n roolin vahvistamisen avainkysymys on riittävän kansainvälisen rahoituksen turvaaminen globaalihallintaan. Kestävä rahoituspohja voidaan aikaansaada vain siten, että se on riippumaton vaihtuvista hallituksista. Globaalista verotuksesta on esitetty erilaisia malleja, joissa verotetaan mm. kansainvälistä kauppaa, tietoverkoissa liikkuvia bittejä, rajojen yli liikkuvia matkailijoita tai maasta toiseen siirtyvää valuuttaa (ns. Tobin-vero). Myös kansainväliset ympäristöverot ja yhteisen omaisuuden, kuten valtamerten, ilmakehän, avaruuden tai napa-alueiden käyttömaksut voisivat tuottaa varoja maailmanhallinnon kassaan. Suomen on nostettava kehitysapu 0,7 prosenttiin BKT:sta vuoteen 2010 mennessä. Kehitysavun painopiste on oltava vähiten kehittyneiden maiden vähiten kehittyneissä osissa ja ihmisissä: maaseudun elinkeinojen kehittämisessä, lasten ja nuorten elinolojen ja koulutuksen parantamisessa, naisten aseman ja oikeuksien turvaamisessa ja ympäristöongelmien ratkaisemisessa. Myös yritysten osaamista tarvitaan kehitysyhteistyössä. Esimerkiksi uusiutuvan energian (aurinkosähkö!), energiansäästön, jätehuollon, hygienia- ja saniteettikysymyksen (kuivakäymälät!), maatalouden (luomu!) ja lääketieteen kehittämisessä suomalaisyritykset voivat antaa merkittävän panoksen.